tu m'donnes les papillons, simplement

Opinko minä koskaan puhumaan ihmisille? Opinko koskaan sanomaan mitä oikeasti ajattelen? Opinko minä koskaan ymmärtämään, mitä ne kauniit pojat tarkoittavat kun ne sanovat, että olen ihana ja ihmeellinen ja kuutkin taivaalta? Ja sitten ne vain hymyilevät ilkikurisesti ja kääntävät selkänsä.

Minä en ehkä koskaan lakkaa ihastumasta vääriin miehiin, väärissä paikoissa ja väärään aikaan. Hullu minä olen, kun väitän itselleni että se pelkkä kaunis hymy muka riittäisi – kunhan vain tietäisin mitä se tarkoittaa. Kun väitän, etten oikeasti haaveile suurista rakkaustarinoista maarajojen ja ikäerovuosien yli. Juuri siitä minä haaveilen, en mistään aidommasta tai tavallisemmasta. Minä en koskaan rakastu naapurinpoikaan; se on liian mahdollista.

Minun elämässäni on kahdenlaisia miehiä: niitä, joiden kanssa vietän yöni ja niitä, joita rakastan. On mennyt melkein vuosia siitä, kun viimeksi oli toisin. Mutta minä alan väsyä siihen. Minä kaipaan joskus enemmän kuin mitään sitä poikaa, jonka kanssa viimeksi oikeasti elin ja suunnittelin. Ja mietin, että joskus viiden vuoden päästä minä voisin oikeastikin elää näin. Mutta se viisi vuotta ei ehkä kulu koskaan, kukaan ei koskaan tule tai ainakaan minä en ikinä voi.

Sen sijaan minä istun kotona ja odotan perhosia.

olisit puu, olisit jotain oikeaa ja suurta

Kiinalaiskorttelissa kerrostalon seinään oli maalattu mustapukuinen mies, joka heitti salkkunsa menemään ja juoksi taivaalla lentävän leijan perään. Minä en ottanut valokuvaa, koska näin muistan paremmin, myös sen perhosen ja punaisen sateenvarjon.

Hautausmaalla kävelin kapeita kujia ylös ja alas, enkä nähnyt ketään kuuluisaa. Muistojen puutarhassa melkein itkin, koska minulla ei ollut kukkia vaikka muistan minä ilmankin. Päätin taas, että sinne minä vien ihmisen jota rakastan.

Antiikkimarkkinoilla, hautausmaan portilla, minä sovittelin hopeisia sormuksia, mutta yksikään ei ollut sopiva.

Ajoin metrolla sinne, missä on neljä taloa ja metsä. Kirjaston kupeessa on elokuvateatteri, jonka pihalla tuulee aina. Niin kuin kotona. Hämärässä salissa näin elokuvan miehestä, joka odotti 25 vuotta ennen kuin uskalsi sanoa ”rakastan”.

Kotitalon portaikossa näin monta naapuria. En tohtinut sanoa mitään. Yksi niistä katsoi suoraan minuun, mutta sekään ei sanonut mitään. Jos aina pysyy itse ulkopuolella, voiko silloin syyttää niitä jotka ovat sisällä?

ensimmäinen ajatus on olla nousematta enää koskaan, luovuttaa suosiolla

Kesäisin en koskaan osaa kirjoittaa niin paljon kuin pimeinä aikoina. En tiedä mistä se johtuu; viimeaikoina esseistä ja pitkistä työpäivistä, ja siitä että kaikki pyörii koko ajan samaa rataa ja jos kirjoittaisin, toistaisin itseni tuhanteen kertaan niin kuin Irving enkä koskaan muuttuisi miksikään.

Olen ollut melkein onnellinen, melkein höyhenenkevyt. Olen rakastanut monia ihmisiä niin kuin perhettä, ja enemmänkin. Olen heittänyt jäähyväisiä pelkäämättä – vielä me joskus kohtaamme. Tai ainakin minulla aina on pala teistä. Olen tanssinut sateessa nurmikolla, juonut votkaa Seinen rannalla ja hymyillyt tennisturisteille tyhmä olkihattu päässäni. Olen juossut auringonpaisteessa kevyemmin kuin koskaan, olen kirjoittanut sokerisia sanoja ja ollut ajattelematta huomista.

Kunpa osaisin olla tällainen aina; olla kuin hattaraa ja kesäisiä pilviä. Mutta se kaikki on minulle vain viiltävän ohikiitäviä hetkiä. Aina tulee aamu, jolloin minä herään ja harmaat pilvet peittävät taivaan ja maailma painaa tuhat kiloa.

Minä en oikeastaan huolehdi; minä huomioin. Kahden kuukauden päästä olen kotona, tai jossain siellä kylmässä pohjoisessa maassa, jossa asuu karibuja ja aurinko ei nouse koskaan eikä kukaan ole kuullutkaan Blackberrystä. Siellä, jossa minun nimeni osataan lausua oikein, mutta se kova r:kin vain särähtää minun korvaani. Siellä missä minulla ei ole aikaa kellua päivien läpi vaan kulman takana odottavat jo gradu ja päivätyö ja ikuinen laskujenmaksu. Siellä missä ihmiset ovat raskaita, missä kukaan ei enää anna minulle poskisuukkoja eikä kutsu minua prinsessaksi ilman syytä. Eikä syystäkään.

Enkä minä oikeastaan kaipaa, mutta herään silti vähän alakuloisena kun tänäänkään en herää kenenkään sylistä. Tšekkiläispoika sanoi, että olen magnifique, mutta lähti silti keskellä yötä pyöräilemään kotiinsa. Ja minä päätin, että jos ei eilen, ei enää koskaan. Annan sen mennä vaikka se hymyilee unisilla silmillään niin kauniisti, että minuun sattuu.

Kaikki se toistuu, päivä päivä jälkeen, joka kerta ja loputtomiin. Jäljelle ei jää mitään muuta kuin kevyt ja painava, enkä minä vieläkään tiedä, kumpi on tärkeämpää.

vieraita sanoja

"Se, että kirjailija toistaa itseään on niin ilmiselvää, etten ymmärrä, miksi siitä edes puhutaan. Niin teki Shakespeare ja niin tekivät Melville, Hardy ja Dickens, ja luen heitä kaikkia silti aina vain."

- John Irving

seinen rantaa

ja me kävelemme päin punaista
niin kuin mikään
ei voisi meitä vahingoittaa

mutta minä tiedän jo
olen nuori
mutten tarpeeksi
että voisin olla välittämättä
liikennevaloista

kun ilmalento alkaa on hyvä antaa sen tapahtua

palautin viimeisen esseen
siitä tuli surkea, mutten välitä
en mene descartesin tunneille
enää koskaan

ilmoittauduin graduseminaariin
ostin uuden huulipunan
ja leivoksia
sunnuntaina alkaa työt, mutten välitä

kirjoitin tšekkiläispojalle
sanoin että se on ihana
vain koska sellaiset asiat
kuuluu sanoa

tänä iltana olen höyhenenkevyt

mission accomplished

ai niin
lauantai-iltana metrossa
kaunis ranskalainen mies suuteli minua.

lasketaanko se?

kotona

Aamulla täältä lähti vähin äänin se poika, joka kosi minua eilen. En näe sitä enää koskaan. En itkenyt sen takia, en itke koskaan. Itkin vähän sen rokkitähtipojan takia, sen jolla on kauniit mustat kiharat ja joka hymyilee silmillään ja yllättäen kutsuu minut vaikka maailman ääriin eikä kuitenkaan puhu mitään ja loppuillasta se kuiskuttelee unkarilaistytön korvaan, eikä näe minua enää. Annan sen olla, siihen asti kunnes se soittaa taas.

Itkin neljän tunnin yöunia ja työhakemuksen kirjoittamista ja tennisstadionin portteja ja anoreksiasta kertovan kirjan lukemista ja kaupunkisosiologiaa, sen kaiken pitäisi olla valmiina jo huomenna.

Äiti itki minun vuokseni ja minä itkin sen vuoksi ja se itki lisää. Minä itkin isää. Se ei koskaan sano mitään, enkä minä koskaan sano mitään, koska niin on helpompi olla. Ja se sanoo, että sille tulee ikävä enkä minä tohdi sanoa, että minun on sitä parempi mitä kauempana olen.

Kuljin kotiin pää pystyssä ja itku kurkussa uusissa sinisissä kengissä jotka puristavat varpaita enkä minä näytä sitäkään. Kotiovella tšekkiläispoika tuli vastaan ja antoi suukot molemmille poskille. Se veti minua hellästi pumpulipaidan hihasta ja piti huolta, ettei minun ole kylmä. Kolmannessa kerroksessa melkein törmäsin italialaispoikaan, joka antoi suukot molemmille poskille. Minä tiskasin tänään sen astiat ja se istui minun seurakseni eikä jaksanut sanoa mitään enkä minä jaksanut sanoa mitään, mutta se tuntui kotoisalle ja joskus on silti hyvä, että on seuraa vaikka kumpikaan ei sano mitään. Ainakin jos hymyilee lämpimästi. Espanjalaispoika syötti minulle salaattia ja luxemburgilaispoika sai minut vihdoin nauramaan niin kuin aina, vaikka se ei antanutkaan minulle suukkoja poskille. Hetken tuntui siltä, että on kotona.

höpöhöpö

aamulla
neljän tunnin yöunien jälkeen
vielä nauratti

kaikki ne
se espanjalainen
joka lähti hiipien
hymyilevä tšekkiläispoika
joka kirjoitti hassua suomea
rokkitähtipoika
se on niin ranskalainen
etten enää edes yritä
ymmärtää tai muutakaan

korkokengät ja liehuvat hameenhelmat
rikkinäiset korvakorut
salmiakkivotka
kaikki kauniit vaaleat tytöt
ja humalaiset ystävyydentunnustukset

mutta nyt viiltää taas
jostain sisältä
niin syvään, etten yletä

haluaisin soittaa äidille
sanoa: älä mene kotiin vielä
en minä ole niin vahva
vaikka siltä näytänkin
mutten osaa muuta kuin kiukutella

ja uudet kengätkin
ovat liian pienet

en ymmärrä

Miehet niin.

ei hätää

tänä aamuna
joku oli hypännyt
naapuritalon katolta

kun me astumme sisään
palohälytin alkaa soida
me vain naurahdamme
ja kiipeämme huoneisiimme
suljemme ovet tiukkaan
että se hälytysääni ei häiritsisi

turha siitä on välittää
eihän meille koskaan
mitään pahaa voisi sattua

hengitä

En pysy kasassa enkä millään saa pidettyä lankoja käsissäni; pakotettua itseäni pienimpäänkään asiaan, joka pitäisi tehdä vain siksi että pitäisi, eikä siksi että se olisi tärkeä. Paniikkikohtaukset palaavat aina, niin sanotaan. Nytkin, vuosikausien tauon jälkeen enkä ymmärrä miksi, kun kaikki on paremmin kuin koskaan ja vaikka jotain jäisikin tekemättä tai menisi pieleen, ei siihen mikään maailma kaatuisi.

Teen kämmenistä kupin ja hengitän siihen kun tuntuu että maailmani hajoaa.

tauolla

(Mä olen täällä, välillä huumaavan hyvällä tuulella kun pojat hymyilee ja tiskaa mun astioita ja kertoo missä kaikessa mä oon hyvä ja musta tuntuu, että mä voin sanoa niille kauniita asioita yhtä suoraan ja että kun näen itseni vähänkin paremmin, muutkin näkevät minut ja kun en ole mustasukkainen tai kateellinen, ei ole syytäkään olla. Välillä uskon tulevaankin ja hetkittäin kaipaan kotiinkin ja syön hedelmiä ja herään aikaisin ja käyn lenkillä tosta noin vaan hymyillen, eikä mikään paina, ei edes kilometrit paina eikä siitepöly.

Välillä melkein itkettää tai itkettääkin, kun olen niin väsynyt enkä enää tai vielä kestä paineita, kirjoissa on liikaa sivuja, aika tuntuu nopeutuvan, päivät kuluu hukkaan ja pois ja kohta ei ole enää mitään ja sellaiset ihmiset, joiden luulin olevan tyytyväisiä ei olekaan sitä enkä sitten tiedä osaanko minäkään olla ja toisilla ihmisillä menee niin kamalan kurjasti, että minunkin on vaikeaa hengittää enkä jaksa nauraa ainakaan, enkä vastata teidän sanoihin vaikka pidänkin niistä hurjasti.)

muista tämä

"At the age of six years I wanted to be a chef. At the age of seven I wanted to be Napoleon. My ambitions have continued to grow at the same rate ever since. Every morning when I awake, the greatest of joys is mine: that of being Salvador Dalí. There are some days when I think I’m going to die from an overdose of satisfaction."

- Salvador Dalí

sivujen välissä

Tänään minä haluaisin kysyä neuvoa joltakin. Haluaisin uskoutua. Kaipaan sellaista, mitä en koskaan ole tuntenut.

tahmeita

Eilen piiskasin itseäni niin kauan, että hiki valui noroina ja jokainen lihas minussa tärisi väsymystä. Sitten vihdoin uskalsin vähän hellittää ja istua pöydän ääreen itkemään. Paljon pitää taistella, että uskaltaisi olla heikko.

Illalla pyörin naapurinpojan ovenpielessä, sanoin ettei ole mikään hätänä enkä ehdi juoda teetäkään kun pitää kaikkea. Lopulta se istutti minut alas höyryävä muki kädessä ja sai minut nauramaan ensimmäisen kerran koko päivänä.

Tänään aamulla herättiin aikaisin ja käveltiin hedelmämarkkinoille. Naapurinpoika flirttaili omenatytölle ja kun taivaasta satoi kilokaupalla rakeita ei mikään tuntunutkaan enää niin kovin pahalle.

Pelkään sitä, ettei kukaan huomaa minua. Kerta kerran jälkeen tuntuu kuin olisin näkymätön ja se sattuu minuun enemmän kuin uskallan myöntää. Kadehdin sitä tyttöä, joka vie kaiken huomion ja inhoan itseäni, kun kadehdin.

Sitten yhtäkkiä huomaan, ettei se olekaan niin. En tiedä enää yhtään, mikä on mitäkin. Tämä on vaikeampaa kuin alati sortuvat korttitalot ja portaita alas syöksymiset, koska tätä en ymmärrä.

Haluaisin sanoa tšekkiläispojalle, että pidän siitä, mutten uskalla. Se poika on lopulta niin kuin kaikki muutkin, mutta minusta tuntuu, että jos nyt en uskalla ja sano, en enää koskaan.