keskiviikko 20. kesäkuuta 2012

stadin tähtiä

Yhtenä aamuna heräsin tukka takussa hampaat pesemättä naamassa eilisen meikit. Puolipukeissa, tai ilman rihmankiertämää, ilman harkintaa. Vieraasta, väärästä paikasta, tahmeaan aamuun. Mutta maireasti hymyillen.

Baaritiskillä se puhui minulle suahilia ja pienistä tansanialaisista jalkapalloilijoista. Aamuviideltä Hämeentiellä oli jo päivänvalo ja Hakaniemessä minä rohkaisin mieleni. Se vei minut betoniseen maailmaansa, jossa lokit kirkuvat pitkin valoisia öitä.

Enkä minä odottanut mitään, mutta monet palat loksahtelivat kohdilleen ja oikein. Enkä minä ajatellut tulevaa, mutta sain siitä lupauksia. Enkä minä osannut painaa mieleeni tarpeeksi, mutta muistan tuoksun ja ihon ja kyömyn nenänkaaressa ja monta irralliseksi jäänyttä tiedonpalaa.

Se kuva jäi sitten kesken ja sitä minun on aina vaikea ymmärtää. Sen lauseissa oli liian monia pisteitä perässä, eikä se soita minulle koskaan. Sen pöydillä oli pieniä ikoneita, enkä minä saa ikinä kysyä, mistä ne ovat peräisin.