vatsassa perhosia

2012-01-28T09:16:00.001+02:00

Aurinko nousee taas aamuisin meitä vastaan. Talvivalo on lempeä enkä malta nukkua työmatkaa. Viikissä taivas on keltainen ja vaaleanpunainen, violetti. Punaisten puutalojen katoilla valkoinen lumimatto. Maailma kuin valokuva.

Minun sydämeni pakahtuu niin vähästä.

hakaneulalla taivaaseen ripustettu*

2012-01-27T22:24:00.003+02:00

Nyt jo makaan lattialla ja huokailen. Mies on huokailija enkä minä tahtoisi olla. Makaan, huokailen, vaikeroin. Kirjoitan sinikantiseen kirjaan kaiken, tänne en uskaltaisi mitään etten paljastu. Kenellekään. Miehelle. Itselleni.

Miksi miksi miksi tämä on aina aina aina niin vaikeaa? Miksi rakkaus ei koskaan tule? Ja kun se tulee se ilkkuu ja irvailee, menee menojaan ja on vihreämpää aidan toisella puolen. On hauras kuin hakaneulalla taivaaseen ripustettu. Miksi minun sydämeeni aina hiipivät väärät ihmiset, vahingossa, lupaa kysymättä?

Hoen itselleni, että tämäkin on vain yksi tarina. Jos tämä olisi totta, en minä olisi näin avoin. En minä uskaltaisi. Nyt kun ei ole mitään pelättävää, nyt kun tämä ei kuitenkaan tapahdu, kaikki padot murtuvat.

Mutta ei minun hölmö ylpeä sydämeni kuuntele järjen ääntä. Minun moraalini on löyhä, se on hiljaa. Sitä ei paljon kiinnosta. Minun sydämeni, se saattaa mennä palasiksi.

*Tuula-Liina Varikselta pihistetty

2012-01-27T20:04:00.003+02:00

Kimppu hylättyjä, punakeltaisia tulppaaneja. Siirtolapuutarha-mukissa vaniljateetä ja sokeria. Vuoden ensimmäinen kermapulla ja Viikkolehti. Istun lattialla enkä välitä kylmästä. Näissä perjantai-illoissa on jotain keski-ikäistä. Hetken on hyvä olla, vaikka sydänalassa humiseekin se tyhjä.

2012-01-27T10:06:00.000+02:00

inhoan näitä aamuja
kun tulee hätä
ja koko päivän saa olla
varpaillaan

menet ja kimaltelet

2012-01-26T13:25:00.003+02:00

”Tarkoitan sitä, että kun toisiin on helpompi uskoa kuin itseen ja niille on helpompi sanoa kaikkia hyviä juttuja. Ja ne aina loistaa vaikkei ne itse tiedäkään sitä. Niin kannattais välillä olla itselleen yhtä hyvä.”

Yhtäkkiä liian monta tunnekuohua yhdelle aamulle. Se on minun heikoin kohtani.

Yksi on jahkailija ja minä haluaisin sanoa sille kaikki maailman kannustavat lauseet. Haluaisin sanoa, että ajautuminen on illuusiota, oikeasti kyse on tahdosta ja uskaltamisesta. Tai ettei ajautumisessa ole mitään pahaa. Kun elämän vesi virtaa, miks aina koetat nousta pintaan. Luulen että puhumme paljon muustakin kuin siitä mistä puhumme mutta en puutu siihenkään. Minä näen, että se on jahkailija mutta sellaisenakin se loistaa ja kimaltelee. Siihen minä uskon, vaikka itse istun kotona pyjamassa tuhlaamassa taas yhtä päivää jolloin itsekin voisin loistaa.

Se uskoo toiseen, jolla on omia vaikeita juttuja, mutta joka silti loistaa meille. Minun kurkkuani kuristaa, kun huomaan että kaikilla meillä on joku ja monia, jotka uskovat. Minä käsken: kuuntele kaikki kannustukset mitä sanot sille joka loistaa vaikkei itse näe sitä ja usko niihin. Minäkin yritän.

Yksi on sairaalassa jalka palasina ja minuun koskee myötätunnosta. Minä olen vahva kriiseissä enkä silti pystynyt tekemään mitään, kun se makasi lumisella metsäpolulla huutamassa kivusta.

Minä olen se, joka muistaa tärkeät jutut ja sanoo rohkaisevia sanoja ja uskoo vilpittömästi hyviin ihmisiin. Minä olen se, joka odottaa ambulanssia ja sairaalan käytävällä, soittaa paikkoihin, pitää kädestä eikä jätä yksin. Enkä minä näillä kehuskele, sanon vain että muistaisin. Minäkin olen ihan hyvä.

arki

2012-01-23T22:15:00.003+02:00

Pesukone aikoo hajota ja yhtäkkiä tahtoisin kamalasti itkeä.

Jatkan tulilla leikkimistä ja odotan, missä roihahtaa ensimmäinen palo. Välillä askel on kepeä ja hymy herkkä, ilkikurinen, välillä salpautuu henki.

On muutama tyttö, joille puhun. Yksi sisko, yksi maapallon toisella puolella, yksi viereisellä tiskillä liian monena päivänä viikosta. Ne kaikki ymmärtävät vaikka minä itsekään en. Ne eivät heristä sormeaan, ne sanovat että minä ansaitsen hyvää ja tietävät etten tyydy helppoon.

Mutta tämä, irvikuva, salaa ja piilossa pimeässä. Onko se kumpaakaan?

2012-01-20T23:56:00.000+02:00

"Some girls like superheroes, some girls like princesses! Some boys like superheroes, some boys like princesses! So why do all the girls have to buy pink stuff and all the boys have to buy different color stuff?"

2012-01-19T23:28:00.003+02:00

Mustan villamyssyn alta tunkivat esiin kurittomat vaaleat kiharat. Pitkä villainen talvipalttoo, solkinilkkurit ja kaupan kauneimmat nahkahansikkaat, punainen markiisilaukku. Miehustassa vasemmiston rintanappi ja kainalossa Bulgakov. Matkustin itään ja hymyilin liukuportaissa heijastuksille.

700

2012-01-18T22:01:00.003+02:00

Nytkö jo! Mutta ei minun rakkauteni ole vielä tullut onnelliseksi.

Rakastaisinkohan enemmän jos kirjoittaisin vähemmän? Uskaltaisiko rakkaus tulla suoraan minun luokseni sen sijaan että se nyt hiipii nurkissa ja piiloutuu varjoihin? Tulisiko se lähemmäs, jos en koko aikaa puhuisi ja vitsailisi ja pelkäisi sitä pois?

Vai onko sittenkin niin kuin luulen, että minä olen se joka ei uskalla. Minä en koskaan rakastu sellaiseen, jonka voisin saada. Ihmisiin tai muutenkaan. Rakastun niihin, jotka ovat kaukana tai lähtevät sinne. Niihin, joilla on jo joku. Niihin, jotka eivät haluakaan ketään. Niihin, jotka ovat pelkkiä pilvilinnoja kiiltokuvia piikkisiä ruusuja kaukana arjesta. Perhosia vatsassa.

2012-01-18T08:16:00.002+02:00

Yksityisalueessa toinen väärin rakastuneista kuoli ja toinen jäi yksin. Ei sen niin pitänyt mennä.

2012-01-16T22:30:00.001+02:00

Luen Märta Tikkasen Yksityisaluetta enkä voi olla hekumoimatta kielletyillä suhteilla. Ikään kuin heittelisin suolaa verestäviin haavoihini silkasta nautinnosta. Kaikki sanat tuntuvat paljastavilta enkä oikein uskalla ajatella lauseita loppuun.

hän asuu mun rinnassani ja mä asun hänen naapurissaan

2012-01-15T22:40:00.003+02:00

Näin unta loputtomista kerrostaloista, joiden kaikkien ovet oli salvattu lukoilla ja koodeilla. Meillä oli tuhansia vaalilehtiä jaettavana muttemme päässeet sisään yhteenkään portaikkoon.

Toisessa unessa yhteinen ystävä ripitti minua siitä, mitä peliä pelaan varatun miehen kanssa. Kaatoi niskaani koko kodinrikkojan syntitaakan.

Alitajunta kolkuttaa.

äiti

2012-01-15T22:36:00.003+02:00

Sunnuntaiaamuna kymmeneltä matkalla kuntosalille soitin äidille. Se loikoili vielä sängyssä, krapulaisena ja väsyneenä mutta onnellisen kuuloisena. Oli kuulemma päässyt 60-vuotisyllätyssynttäreiltään kotiin vasta aamukolmelta - minä itse pääsin töistä kotiin tunnin liian myöhässä ja nukahdin puoli kymmeneltä meikit naamassa.

Kahdenkymmenen minuutin puhelusta noin 18 minuuttia puhuttiin politiikkaa. Äiti muun muassa haukkui Niinistön ja Lipposen, kehui Arhinmäkeä ja puolusti kiivaasti homoja. Viisi vuotta sitten se äänesti vielä vanhasta tottumuksesta Kokoomusta ja muistan senkin keskustelun, jossa yritin selittää, miten rakkaus ei katso sukupuoleen vaan ihmiseen.

Vanhemmat on välillä hämmästyttäviä.

2012-01-12T23:28:00.003+02:00

Se hento ja paksutukkainen ja se pojannäköinen istuivat kylki kyljessä hämärässä nurkassa ja kuiskuttelivat. Enää se ei satu, huomasin, sillä olen alkanut pitää enemmän siitä hennosta. (Enemmän kuin siitä miehestä.)

Sitten nauroimme yhdessä sen kanssa.

kaikenlaisia tunteita

2012-01-12T01:24:00.003+02:00

Kaikki on jotenkin niin huikeaa. Se mitä on pinnalla ja sitten se, mitä on pinnan alla. Pinnalla on tänään ollut erityisesti vaalit, toverit ja kaikki mikä niihin liittyy. Se että ollaan hyvän puolella yhdessä. Se että ihmisiä ihan oikeasti kiinnostaa ja ne tulevat sanomaan sen ääneen. Hurmokselliset puheet, tanssi, laulu. Ja kaikki samaa joukkoa ja minä osa sitä.

Pinnan alla, kaikkien niiden hymyjen ja huolettomuuden alla ja sen jokapäivän alla, aina jotain. Kaikilla. Ja minä olen niin sokea ja jyrkkä, etten tajua vaikka se tulee suoraan naamalle.

Mutta että minä olen sellainen, jolle kerrotaan. Ja sitten minä taas ymmärrän, en hätkähdä vaan olen siinä. Ja että on muitakin, niillä jotka tarvitsevat. Liikuttaa yhtä paljon se, että jokainen tarvitsee toisia ja se, että toisia on.

Kaikenlaisia tunteita, sellaisia jotka lepattavat jossain sydämen tienoolla ja sellaisia, että yhtäkkiä en halua enää tanssia.

lähemmäs minua

2012-01-08T22:55:00.001+02:00

Olen usein ollut se, joka lähtee. Aloittanut alusta. Silloin kun pitkän taistelun jälkeen sain luvan mennä naapurikaupungin lukioon. Silloin kun muutin Helsinkiin ja aloitin yliopiston. Silloin kun lähdin Brysseliin ja silloin kun palasin sieltä. Silloin kun lähdin Pariisiin ja silloin kun palasin sieltä.

Kun lähtee ja aloittaa uuden, saa olla kuin olisi joku toinen. Mutta joutuu myös katsomaan itseään tarkemmin. Kun menin siihen naapurikaupungin lukioon josta en tuntenut kuin pari yläluokan poikaa, ajattelin, että nyt elämästä tulee täydellistä. Ei tullut, mutta tuli siitä parempaa kuin koskaan – sitten kun tajusin, että kyllä minä olen sen arvoinen. Kun muutin Helsinkiin, hajosin niin pieniksi palasiksi että vuoden päästä oli pakko lähteä Brysseliin pakoon. Kun lähdin Brysseliin, päätin olla uusi Riikka, päätin olla avoin ja luottaa – ja sain turpaani kipeämmin kuin koskaan. Pariisissa tiesin jo, millainen halusin olla. En vain osannut sitä ennen kuin olin jo takaisin Suomessa.

Joka kerran lähtiessä ja uudessa saa ikään kuin luoda itsensä uudestaan – ja joutuu luomaan itsensä uudestaan. Itseään ei voi koskaan jättää kokonaan. Pariisissa yritin olla tyttö, jolla ei ole menneisyyttä. En onnistunut, mutta opin paljon siitä, millaista on elää menneisyydestä huolimatta. (Brysselissä opettelin jo hyväksymään sitä, että menneisyys on.)

Viime vuoden aikana en lähtenyt mihinkään, mutta koin paljon uutta. Tapasin kaikenlaisia uusia ihmisiä, joiden edessä sain luoda itseni uudestaan ja jotka loivat minut, ensin kuvitelman minusta ja sitten pikkuhiljaa minut sellaisena kuin olen heille. Uusien ihmisten kanssa saa sekä olla täysin erilainen kuin on vanhoille ja törmää samalla kaikkeen siihen, mikä on sitkeästi minua eikä koskaan kokonaan muutu. Saa rakentaa itsensä uudelleen samoista vanhoista paloista. Se tekee kipeää mutta siitä tulee ehjemmäksi. Joka kerta on vähän lähempänä totuutta.

Viime päivinä olen puhunut minusta paljon yhden uuden ystävän kanssa, joka näkee minut täysin erilaisena ja kuitenkin täysin samanlaisena kuin minä. Minäkin näen sen, erilaisena ja ehkä samanlaisenakin. Ja tänään pomon kanssa, joka on kuin tuuliviiri, puhuu välillä puutaheinää ja yhtäkkiä totuuksia. Ystävä puhui siitä(kin), miten tunteellinen olen vaikken itse sanonut tunteista sanaakaan. Pomo kysyi minulta aamulla, yhtäkkiä, aiotko sinä lähteä? Pois täältä, tai toisiin maihin? Se sopisi sinulle, kun et ole yhtään sellainen suomalainen. Sinun luonteesi ja kaikki, se on toisesta maailmasta. Luulen, että se ”kaikki” tarkoittaa niitä tunteita myös. Tunteita ja avoimuutta ja vähästä hätkähtämättömyyttä.

Pitkään luulin, että minua on vaikea lukea. Mutta ei ole, minä olen kuin avoin kirja. Joskus (tänään) ehkä vähän vaikeaselkoinen ja aiheesta toiseen hyppelehtivä.

uho

2012-01-03T23:02:00.005+02:00

Paavo A. on hädin tuskin 35-vuotias ja se pyrkii Suomen presidentiksi. Eilen Ylen vaalitentissä siltä kysyttiin, että miten se oikein aikoo handlata presidentin tehtävät, kun ei sillä ole oikein kokemusta ja se on niin kamalan nuorikin vielä.

Paavo vastasi hienosti. Se sanoi kutakuinkin näin: Jos te haluatte valita dinosauruksen, valitkaa dinosaurus. Jos te kumarratte pelkkää pitkää uraa ja ikää, valitkaa joku minua puolet vanhempi. Mutta jos te haluatte nuoruuden voimaa, tuoreita näkemyksiä ja visioita, jos te haluatte jotain uutta, valitkaa minut.

Tänään yritin kirjoittaa työhakemuksia, mutta masennuin. Enhän minä ole oikein mitään. Tällainen melkein valmis maisterinplanttu, jolla on kyllä 15 vuotta hanttihommia takana muttei mitään oikeaa työkokemusta. Tällainen joka ei oikein vielä osaa mitään mutta haluaisi kovasti tehdä kaikkea. Kuka tällaisen haluaisi, kun on niitäkin, joilla on hieno tutkinto ja tahraton cv. Mutta sitten minä päätin olla paavo, oman elämäni paavo ja lyödä ne kaikki ällikällä. Minä aion antaa niille voimaa, näkemyksiä ja visioita.

Viis muotoseikoista, kunhan on tarpeeksi uhoa.

helsinki, 1.1.2012

2012-01-01T22:03:00.005+02:00

Oikeasti join sekaisin punaviiniä, valkoviiniä, kuohuviiniä ja kotiviiniä, olutta, votkaa ja yrttiviinaa ja poltin päälle vähän vesimelonin makuista piipputupakkaa. Nukahdin kaverin sängylle tuntia ennen vuodenvaihdetta, mitä ei ole tapahtunut sitten vuoden -99. Saatoin lähettää pari kännitekstaria ja ehkä pussata jotain, mutten muista varmasti. Heräsin hetkeksi aamukolmelta, nukuin sitten siskonpetissä kymmeneen ja morkkistani keräsin kaikki tyhjät pullot, astiat ja muut pois näkyvistä Tenavatähtivideoiden tahdissa.

Ulkona oli kuulas pakkassää, melkein kuin Pariisin valkoinen tammikuun valo, mutten jaksanut muuta kuin maata sängyllä ja katsoa videoita kymmenen tuntia. Ovenpielessä ei odottanut kevät, maljakoissa homehtuvat vielä jouluaattona pelastetut tulppaanit.

Tänään en ollut kovin hyvä, mutta minusta tulee parempi, tänä vuonna. Tästä vuodesta tulee parempi. Pohjalta on hyvä aloittaa. Tänä vuonna aion olla ihmisiksi. Aion olla hyvä, minulle ja muille. Aion olla pelkäämättä. Aion rakastaa enemmän. Ihan ensiksi aion olla juomatta teräviä ainakin kuukauteen. Aion olla ajattelematta miehiä. Aion mennä takaisin kuntosalille heti ensi viikolla. Aion valmistua ja saada uuden työpaikan. Olen ehkä klisee, mutta aion olla hyvä sellainen.

Aion rakastaa enemmän. Sillä romanttista taipumusta, sitä minussa ainakin on. Vielä joku tuo minullekin anemoneja ja unikoita.

pariisi. 1.1.1899

2012-01-01T22:01:00.000+02:00

"Romanttinen henkilö ajattelisi, että tämä päivä on 'puhdas lehti', koska on sunnuntai ja vuoden ensimmäinen päivä, romanttista taipumusta minussa ei ole ollenkaan, mutta heräsin tyytyväisenä nukuttuani pitkästä aikaa hyvin, sillä yskä ei pitänyt minua hereillä. Kun avasin ulko-oveni (olin viemässä jätteitä pihanperälle), minua odotti yllätys: Seinää vasten nojasi paperiin kiedottu kukkakimppu anemoneja, sireeneitä, unikoita, kalliita keväisiä kukkia, joita ei voi ostaa kuin Pariisin hienoimmista kukkakaupoista, ja luulin, että kyseessä oli erehdys ja kimppu oli tarkoitettu jollekin naapureistani, mutta ei: Kirjekuoressa oli kortti, jossa luki minun nimeni tohtori William N. lähettäjän nimeä sen sijaan ei ollut, ja olen tästä tapauksesta hyvin hämmentynyt! Kun pengoin keittiössä, löysin ison hillopurkin (se ei ollut puhdas, mutta pesin sen), ja panin siihen kukkakimpun, joka on mielestäni erittäin kaunis, ja näyttää siltä kuin kevät olisi tullut pimeään, ahtaaseen ja pölyiseen asuntooni. Kerta kaikkiaan merkillistä!"

K. Carlson: William N. päiväkirja

muistilista pt. 3

2012-01-01T22:00:00.000+02:00

ruger hauer - mascot
katja kettu: kätilö
kristina carlson: william n. päiväkirja
peter høeg: rajatapaukset
ruger hauer - se syvenee syksyllä
dj kridlokk - ug solo
regina - soita mulle
jari tervo: layla
suomen kansallisteatteri - homo!
vasemmistonaiset: puhutaanko prostituutiosta vai seksityöstä? w/ anna kontula, katariina mäkinen & tanja auvinen
niklas rådström: månen vet inte
vasen linja -klubi w/ ääri, espinoza & olquín, la murga - mascot
teatteri jurkka - soita minulle billy
henrik tikkanen: kulosaarentie 8/majavatie 11/mariankatu 26
one day
suomen kansallisooppera - doctor atomic
missä kuljimme kerran
pyhimys - paranoid
monika fagerholm: säihkenäyttämö
grégoire polet: väreilevä kaupunki
hkt - kaksi maailmaa
valérie tong cuong: pariisissa, sattumalta
tove jansson: kesäkirja
hkt - metsä
david nicholls: one day
vasen linja -klubi w/ katja luhtala, kari tapiiri ja mac bueno & dj tatc feat. jeppe - mascot
II sibelius-laulukilpailun gaalakonsertti w/ hedvig paulig & annami hylkilä - musiikkitalo
piiat
vamos! vasemmiston muutostalkoot - työväenliikkeen kirjasto, sörnäinen
muisti: teiniliiton loppu - yle areena
korjaamo-teatteri - hannah ja rakkaus
monika fagerholm: amerikkalainen tyttö
también la lluvia
hyvä poika
euro 2012 -karsinta: suomi - ruotsi
vasen linja -klubi w/ eireen, vesa ja tytöt sekä reino nordin - mascot
yasmina khadra: kabulin pääskyset
kings of convenience - nosturi
midnight in paris
espoon rantamaraton
kate holden: enkelivaihde
anja snellman: lemmikkikaupan tytöt
kauneuden tähden?
helsinki design market - kaapelitehdas
helsingin kädentaitomessut - wanha satama
muiden elämä
hella wuolijoki: enkä ollut vanki
euro 2012 -karsinta: suomi - hollanti
punajuuri block party
paleface ja räjähtävä nyrkki, hilja grönfors, davo-ukki & koiton laulu - huvila/juhlaviikot
marianne backlén: tulilinnun tanssi
elämä ennen kaikkea
jukka poika & sound explosion band ja jätkäjätkät - huvila/juhlaviikot
saara markkanen & bon jouni - miksei aina voi olla tiistai/mascot
homicide - life on the street
flow festival 2011
valkyrians - punkrocksteady
olavi uusivirta - preeria
kallio block party
alppimuisto
ryhmäteatteri/suomenlinnan kesäteatteri: ronja, ryövärintytär
the valkyrians, k-h 77 & pelle miljoona oy - the circus
hifk - fc kooteepee
alppipuiston kansanjuhla
hjk - mifk
bon jouni - a beautiful never-ending nothing
mc ruudolf & karri koira/kuningassoundi - lämpö, suvilahti
hjk - gnk dinamo zagreb
gracias ep
hjk - bangor city
norwegian wood
hjk - fc inter
rudy + särre freestyle - carrolsin kulma
pax 11 -festivaali - alppipuisto
poutatorvi - poutatorvi
renate dorrestein: pojallani on seksielämä ja minä luen äidille punahilkkaa
felix zenger - won't say a thing
jätkäjätkät - jatkojatkot
pyhimys - vieras
pyhimys - medium
posteljoona ja ystävät, the valkyrians, dj jahmani - korjaamo
slumdog millionaire
olli jalonen: värjättyä rakkautta
avain pakoon - the shawshank redemption
mk & club balkan fever!!! - shava, las balkanieras, dj scratchy
funky elephant's village club - poutatorvi, felix zenger feat tuomo, redrama, petteri sariola & tommy lindgren, the sweet vandals
maailma kylässä
tove jansson: seuraleikki
tove jansson: nukkekaappi
black swan
helsingin vasemmiston vaalikaronkka
kallio kukkii
céline curiol: viimeinen kuulutus
ylioppilasteatteri: valtuusto III - uusi etulinja
franz kafka: oikeusjuttu
kannunvalajien vuosijuhlat w/ paavo ja muut toverit
helsinki city run
sovinto
rubik - solar
scandinavian music group - manner
l. j. smith: korpinmusta
anelma järvenpää-summanen: tahtoihmisiä
kaikki muuttuu paremmaksi
the hurt locker
eduskuntavaalit
vasemmistoliiton vaalibileet (olavi uusivirta, vuokko hovatta & marzi nyman, alamaailman vasarat, asa ja paavo ja muut toverit) - le bonk
helsingin yliopiston rahastojen juhla
sisko tahtoisin jäädä
anna kontula: tästä äiti varoitti
prinsessa
ryhmäteatteri: eduskunta - poliittinen satiiri vaurauden uusjaosta
prestige
isabel abedi: lucian
cecilia samartin: nora & alicia
rööperi
chimamanda ngozi adichie: purppuranpunainen hibiskus
daniel glattauer: kun pohjoistuuli puhaltaa
paleface - palaneen käryä
asa masa - jou jou
ravintola kuurna
niqabista tuulipukuun -paneeli, stoa
anna kontula: näkymätön kylä
bo carpelan: benjamin
gran torino
match point
revolutionary road
death proof
inglorious basterds
agatha christie: kolmas tyttö
sami hilvo: viinakortti
jari järvelä: zombie
hanna tuuri: orapihlajapiiri
little miss sunshine
juno
sofi oksanen: stalinin lehmät
kandidaatti lp
silminnäkijä: kastetusta kartetuksi
joel haahtela: elena
tuula-liina varis: pikku naisia
ian mcewan: sementtipuutarha
skavabölen pojat

2011-12-30T13:26:00.002+02:00

Lehdentulon jälkeen näin unta, jossa varatun miehen tyttöystävä itketti minua tietovisassa, kun en tiennyt tarpeeksi nihilismistä. Seuraavassa unessa haastattelin Oiva Lohtanderia Suomen ihmiskauppatilanteesta. Huomenaamulla nousen heti, kun kello soi ensimmäisen kerran.

we'll always have paris, won't we?

2011-12-27T21:52:00.004+02:00

Violet kirjoittaa niin kauniita Pariisin joulusta ja minun sydämeni kolisee. Kerran minäkin tahtoisin viettää joulun siellä. Istua terasseilla lämpölamppujen alla, juoda samppanjaa ja syödä ostereita. Ihastella Champs-Elysées'n valoja, vaikka muuten en voi sietää koko katua.

Tahtoisin takaisin sinne, mutta en yksin. Haluaisin näyttää ne kauneimmat paikat, Père Lachaisen ja kirjastonrannan ja sen velholinnan näköisen talon, jossa asuin yhden vuoden. Tammikuun valkoisen valon ja lehdettömät puut. Keväällä kirsikankukat ja loppusyksystä neidonhiuspuun keltaiset perhosen muotoiset lehdet. Moskeijan mantelileivokset ja makean minttuteen korkeissa laseissa. Seinen rannat keskikesällä keskiyöllä, kun kiire on loppunut, saksofoni soi ja kaupunki näyttää toiset kasvonsa.

Tahtoisin viedä sinne sen, jota tulen rakastamaan. Sen sijaan istun yksin kotona Helsingin laidalla ja kuuntelen, kun tuuli tuivertaa nurkissa. Syön tusinan macaroneja ja huuhtelen suuni bretagnelaisella omenasiiderillä kuin mikäkin viiden pennin Marie-Antoinette.

rakkauspuhetta

2011-12-26T23:46:00.002+02:00

Tänään olen ollut jo vähän haikea. Viime aikoina olen monta kertaa ajatellut, että ensi vuonna aion rakastaa enemmän. Tänään olen ajatellut rakkautta ja ollut vähän epätoivoinen.

Kaljupäinen mies ja se jota ei oikeasti ole tai jos on niin vain öisin (sille pitäisi keksiä joku lyhyempi) sanoivat molemmat kauniita. Ja minä ajattelin: kyllä voin pitää kummastakin. Minullahan ei ole mitään, velvollisuuksia eikä siteitä. Ei ketään. Eivätkä nekään oikeasti ole kumpikaan minulle mitään. Minun mielikuvitusmaailmassani voin pitää molemmista.

Mutta tänään ajattelin taas järjellä. Sen kaljupäisen kanssa voisin kuvitella öitä. Sanoin: panisin. Mitään enempää en kuvittele, koska en usko, että se koskaan oikeasti haluaisi minusta mitään. Ainakaan mitään muuta. Ja se toinen taas. Sillä on jo se kaikki. Rakkaus ja nainen, jonka viereen se käy öisin. Ja vaikka kaikkea voi tapahtua, eroja ja ties mitä, ei sellaisen varaan voi rakentaa mitään, ei edes toivoa. Toivotonta on helpointa rakastaa.

Näen koko ajan selvemmin, etten usko rakkauteen. En minun. Uskallan vain epätoivoa. Mutta, ensi vuonna aion rakastaa enemmän. Ehkä osaan.

joulu

2011-12-26T22:54:00.006+02:00

Se meni, eikä kolhinut. En tehnyt melkein mitään. Aattoaamuna paljon ennen auringonnousua matkustin Itäkeskukseen niin kuin minä tahansa päivänä. Kahvitauolla söin joulutortun. Puoliltapäivin pääsin kotiin eikä työaamua oikeastaan edes laskettu. Talon joulusaunassa ei ollut ketään, paitsi sitten kun olin jo valmis tuli se yksi nainen, jolla oli samanlainen pyyhe kuin minulla. Joulupöytään laitoin kolme kimppua töistä saatuja tulppaaneja, kynttilöitä ja pikkuruisen samppanjapullon. Raakasushia, viikunasalaattia ja karpalokuskusia. Alman kookospalloja. Nautiskelin. Luin yhden kirjan, katsoin lääkärisarjaa ja neuloin. Illalla kävelin hautausmaalle ja itkin vähän.

Tämä oli paras joulu ikinä. En puhunut kenellekään, paitsi sille naapurin pyyhenaiselle ja vähän äidille, joka aattoiltana soitti. Sekin vaikutti tyytyväiseltä. En laittanut yhtään joulua, en edes ajatellut sitä. Rakkaat sanoivat: "Hyvää viikonloppua" tai: "En laittanut sulle joulukorttia, kun sanoit ettet halua viettää joulua. Sun osuus korttirahoista meni pelastusarmeijan joulupataan". Ne ymmärsivät. Ne antoivat minun olla tällainen, enkä pilannut kenenkään juhlaa omalla hiljaisella vastarinnallani.

Ne ymmärsivät ja olivat vähän huolissaankin, miten minä pärjäisin. Hyvin pärjäsin. Mutta tuntuu hyvältä, kun ne edes vähän ajattelivat. Tietysti niillä oli ne perheet ja suunnitelmat, ettei kukaan ehtinyt minun seurakseni. Mutta ne ajattelivat.

Loput päivät tein samoja asioita, juoksin vähän ja enimmäkseen olin. Viime yö meni tuulta valvoessa. Tänään houkuteltiin tanssimaan, mutten jaksanut mennä. Vielä tulee uusivuosi, mutta olen huoleton. Minut on pyydetty jo kaksiin juhliin ja vielä lisääkin kutsuja saattaa tulla.

Tänä jouluna minä rakastin monia ihmisiä, mutta sopivan etäältä. Jos olisin voinut jakaa tämän, olisin jakanut. Mutta näinkin minun oli hyvä.

pariisi, 26.12.1897

2011-12-26T18:03:00.002+02:00

"Joulu ja sunnuntai = porvarillisen talven seisaus, kun kristallikruunut hohtavat, pöydillä on valkoiset liinat, hopeat ja posliinit ja kristallit, tarjotaan ostereita, lihalientä, pasteijoita, kalkkunaa, porsasta, härkää, vanukkaita, hyytelöitä, kakkuja, juodaan champagnea, portviiniä, konjakkia! Oksetus, ähky, vatsakatarri, kihti ja sydänhalvaus! Koti koristettu mistelinoksilla (pelkkä loiskasvi!), avataan paketteja, särjetään pähkinöitä, rouskutetaan, maiskutetaan. Syökää, juokaa, pikkuporvarit, älkää katsoko ikkunasta ulos! Rikkaiden rikkaus paistaa ikkunoista, mutta älkää köyhät katsoko sisään!"

K. Carlson: William N. päiväkirja

2011-12-24T22:00:00.004+02:00

Minun kotonani ei ole mitään jouluista. Ei kynttelikköjä, ei kuusentuoksua eikä mitään punaista. On vain leikkokukkia ja kynttilöitä, joita kumpaakaan ei kuulemma voi laittaa vain itselleen.

Luen mielessäni kuvia niistä kaikista, siitä pitkätukkaisesta ja siitä kaljupäisestä. Siitä pojannäköisestä ja siitä, joka on vain aamuöisin. Jos olisi toisin. Mutta nyt on näin. Ja näin on ihan hyvä.

aatto

2011-12-24T22:00:00.001+02:00

Kävelin hiljaisessa illassa ja kaikki ajatukset tulivat tarinoina. Niin käy joskus, silloin kun kertoo enemmän ja elää vähemmän, mutta kuitenkin elää.

Maunulaan kävelee korkeintaan kaksikymmentä minuuttia. Kävelin sinne kerran, kun oli ne juoksutreffit. Ja kävelen toistekin, sitten kun tulee joku tammikuu ja lakkaamme juomasta tequilaa ja alamme juosta taas. Ja olla ihmisiksi.

Ilkantien risteyksessä katsoin sisään alakerran ikkunasta, valoon. Ulkomaalaisen näköiset iloiset ihmiset tanssivat käsikynkkää ympäri huonetta ja minä mietin, koputtaisinko ikkunaan ja kysyisin, saanko minäkin. Mutten koputtanut vaan jatkoin matkaa hautausmaalle yksi ainoa kynttilä kainalossa.

Kaikilla hautausmailla on sellainen paikka, jonne voi jättää kynttilöitä niille, jotka lepäävät jossain muualla. Maunulassa oli iso kivi, tiiliaidat ja valoa hohtava risti. Kaivoin taskusta Vasemmistonuorten tulitikut ja hymyilin kun ajattelin, mitä isä niistä sanoisi. Katselin kynttilämerta ja ihmisiä ja seisoin kauan sytytetty kynttilä käsissäni, etsien oikeaa paikkaa. Sitten yhtäkkiä tulivat kyyneleet, vaikken moneen vuoteen ole itkenyt hautausmaalla.

Kotimatkalla en ajatellut yhtään tarinaa.

aatonaatto

2011-12-23T13:43:00.003+02:00

Meinaan murehtia vähän, työstä ja varatuista miehistä. Meinaan pelätä. Mutta sitten muistan: selviän tästä. Tänä vuonna selviän joulusta ilman kolaustakaan. Ajattelin aina: Jos minulla olisi aikaa ja rahaa, matkustaisin pois. Jos minulla olisi joku, jonka kanssa viettää nämä päivät, jäisin. Nyt olen tässä, eikä ole mitään, ei ketään. Enkä minä silti tee mitään, mitä en haluaisi.

En voi tehdä mitä tahansa haluaisin. Mutta voin olla tekemättä mitään mitä en halua. Alku.

kun ei se muutakaan osaa

2011-12-20T11:00:00.000+02:00

Niin sydänverta vuotavia, nämä sanat. Ja se on juuri minua. Se on parasta, mitä minulla on antaa. Ja, jos totta puhutaan, eihän sitä kukaan kestäisi.

for cryin' out loud

2011-12-20T00:22:00.003+02:00

Minun on sitten pakko. Minun on pakko sotkeentua. Pakko tempoa kaikkia ovia. Pakko astua halkeamille. Pakko polttaa sormeni hehkuvassa liekissä ja pakko maata lattialla lahnan ja rätin lailla itkemässä ääneen.

Minä en sitten voi. En millään. Luottaa, mihinkään. Itseeni, rakkauksiin, kehenkään. Luottaa siihen, että on toinenkin tapa kuin repiä itsensä kappaleiksi.

En, koska minä elän kivusta. Sanat elävät kivusta ja minä sanoista. Minä tarvitsen tätä draamaa, että kykenisin edes hengittämään. Ilman kipua ei minulla kieltäkään olisi.

savua

2011-12-18T23:21:00.002+02:00

Minun rakkauteni on toisen luokan. Se ei elä päivänvalossa. Se on palasia aamukolmen ja auringonnousun välillä. Varastettuja. Se on pelkkiä palasia, aina, ja niihin minä takerrun kun en muutakaan saa. Puhun rakkaudesta vaikka se on vain jotain hupsuja palasia.

Se on varastettuja suudelmia metroasemalla. Tequilashotteja, jotka aina käyvät tekosyystä. Illan viimeisiä hitaita, kun kaikki ovat jo liian humalassa huomatakseen. Valvomista aamuseitsemään, ettei menettäisi hetkeäkään. Aamuyöllä kerron peloistani, suruistani, rakkauksistani. Siitä miten itken lähijunissa. Juuri siihen hetkeen ne mahtuvat. Vain silloin joku näkee minut.

Se näkee minut. Se sanoo minulle: Sinulla on kieli. Ja se juuri on eniten minua. Se ottaa hyllystä kirjan, tämä on sinulle. Se hieroo sänkistä leukaansa minun kämmeneeni ja minussa menee väreitä. Minä lupaan lähteä sen matkaoppaaksi Pariisiin. Mutta nekin ovat toissijaisia. Kun se näkee minut.

Baarinpöydässä ulkomaalainen poika osoitti sitä ja kysyi minulta: Is he your guy? Minä naurahdin ja kerroin, se on pelkkä ystävä. Mutten malttanut olla kysymättä, miksi sinä niin kysyt. No, se jutteli äsken toisen tytön kanssa, mutta kun sinä astuit huoneeseen, se ei nähnyt enää ketään muuta.

Enkö minä ansaitse omaa rakkautta, oikeaa? Enkö minä enää usko siihen? Vai miksi sitten pihistän palasen sieltä, toisen täältä. Miksi käyn leikkiä tulilla, vaarallisilla tulilla?

Toisen luokan. Varastettua. Palasia. Ette härnäisi.

toverit

2011-12-18T23:18:00.003+02:00

Baarinpöydässä ulkomaalainen poika osoittaa yhtä niistä ja kysyy: Is he your guy? Minä katson kasvoja pöydän ympärillä, viittä miestä ja yhtä naista joita vuosi sitten en ollut tavannutkaan ja vastaan: They're all my guys. Even the one who's not a guy. They're my comrades.

Ja juuri siltä minusta silloin tuntuu. Kaikki ne ovat minun.

2011-12-17T15:17:00.001+02:00

Minun rakkauteni on toisen luokan, varastettuja hetkiä.

2011-12-17T12:50:00.003+02:00

Unessa aioin tehdä itsemurhan. Siinä ei ollut mitään kummallista, ihmiset tekivät sellaista kaiken aikaa. Minä olin tyyni, ehkä hieman epävarma.

Itsemurhat tehtiin yhdessä, yhteisen seremonian päätteeksi, kirkon alttarilla. Ensin laulettiin virsiä repaleisista kirjoista. Sakastissa ei seisoskellut pappeja vaan vartijoita, jotka näyttivät etäisesti tutuilta. Istuin kirkonpenkkiin, selasin virsikirjaa ja odotin. Kaunis poika seisahti eteeni ja sanoi minulle jotain, jonka oli tarkoitus valaa uskoa ja luottamusta, kääntää pääni. Alkua en muista, loppu meni jotenkin niin, että se meinasi itsekin kuolla, mutta elääkin mieluummin tässä maailmassa josta minä teen vähän kokonaisemman. Tai sitten jotain ihan muuta.

Heräsin, kun postiluukusta kolahtivat mainokset, vaikka ovessani on lappu jossa viiteen kertaan ja seikkaperäisesti kielletään kaikenlainen turhuus. Nousin ja meinasin huutaa älä ihan vielä mene postinjakaja, mutta alaovi kolahtikin jo kiinni.

2011-12-16T02:15:00.000+02:00

Oltaisiin lintuja, lintuja tai kaloja. Ei mustavalkoisia, mutta rehellisiä.

parempi

2011-12-13T23:42:00.003+02:00

Aamulla kävin lievittämässä rakkauskaipuuta kauniin nuoren hierojapojan luona. Rakkaus on hyvä, vaikka siitä pitäisikin vähän maksaa. Ystävä sanoi: Halvalla pääsit. Toisethan menee naimisiin ja hankkii lapsia. Minä vastasin: Eikä tarvii katella kun mies puristaa hammastahnatuubia väärästä päästä etc. Vain öljyttyjä käsiä ja hellyyttä puolialastomalla mulla.

Hierojan jälkeen aamukahvilla luin Laylaa ja päivän litteroin ihmiskauppahaastatteluja. Sitten menin kuuntelemaan, kun Anna Kontula ja muut vasemmiston naiset puhuivat prostituutiosta ja seksityöstä. Maksettu rakkaus oli päivän sana.

***

Kun istuin saman pöydän ääressä Kontulan ja kaikkien niiden kanssa, minusta tuntui yhtäkkiä, että osaanhan minäkin. En sanonut mitään (nyökyttelin), koska olen mieluummin vaiti, mutta ymmärsin melkein kaiken. Ja tiedän niin paljon, ihmiskaupasta ja siirtolaisuudesta ja naisista muuttoliikkeessä ja hoivatyöstä. Rakkauden ammattilaisista. Hyvä minustakin vielä tulee.

***

Kotimatkalla kävin Akateemisessa tuhlaamassa kaikki joululahjarahat ja tulin kotiin onnellisena kaikkien uusien kirjojen kanssa. Pitkästä aikaa en ollut yksinäinen. Tämä oli hyvä päivä.

haitariperhe

2011-12-13T22:22:00.001+02:00

Olin treffeillä yhden pojannäköisen miehen kanssa, joka kertoi sen perheestä:

”Mun äiti, se on normaali. Mun isä, se on hyvin outo. Samoin mun isoveli ja mun sisko, ne on outoja. Mun kaksoisveli on normaali. Ja mä, mä olen ihan normaali.”

”No, mitä ne ajattelee susta? Pitääkö ne sua normaalina?”

”Hyvin erikoisena. Varmaan hyvin erikoisena.”

Minä kerroin minun perheestäni:

”Mulla on sellainen isä, joka on kuollut. Sellainen kuollut isä. Äiti, joka on elossa ja herttainen vaikka ei aina oikein ymmärräkään mitä mä teen. Ja isoveli, joka on välillä vähän pihalla mutta kuitenkin mun maailman rakkain ihminen. Sitten mulla on sisko, joka ei ole oikeasti mun sisko, mutta on silti osa mun perhettä. Ja sillä on lapsi, joka on mun siskontyttö ja mun äidin ensimmäinen lapsenlapsi. Sitten on vielä se yksi perhe, jonka kanssa asuin Belgiassa. Isä ja äiti, jotka on vanhempia kuin minä ja nuorempia kuin mun vanhemmat. Ja kolme ihanaa tyttöä, joille mä olen sitä mitä ne kulloinkin tarvitsee. Ja mitä ne ajattelee musta? Ne ajattelee, että mä olen niiden perhettä.”

2011-12-13T10:39:00.001+02:00

Ranskalainen rakastaja löysi minut roskapostilaatikosta ja "Palaatko?" se kysyi.

maanantai

2011-12-13T00:11:00.002+02:00

Olo on vuoroon helppo ja kevyt, vuoroon vähän nolo ja sitten taas, raskassydäminen. Mikälie liskojen päivä. Tai maanantai.

Asiat, kaikki, pyörii päässä ja painaa kuin kivet taskussa. Tarvitsisin jotain, joka herättäisi minut tästä. Irrottaisi.

Töissä on nyt jotenkin paha olla. Heti kun menin sinne, alkoi huokailu ja verenpaine. Tuohtumus. Tahtoisin sanoa, pomolle vaikka tai kaikille, että mikään ei oikeastaan ole kovin huonosti mutta jos tätä jatkuu, menen pahemmaksi. Tahtoisin sanoa, että viime aikoina täällä on ollut paha olla. Jos saa paniikkikohtauksia töissä, niin onhan se paha, vaikka kuinka tekisin mustaa valkoiseksi.

Ja joillekin ihmisille, sanoa, että en tiedä mitä teille sanoa. En tiedä, tahdotteko edes kuulla mitään ja miksi olette siinä vai oletteko sittenkään. Että minä olen sosiaalisesti taitamaton enkä osaa teitä, mutta opettelen koko ajan. Vaikka sitten sanomalla ääneen sen, mikä tuntuu hankalimmalta.

Vai olisiko sittenkin hiljaa? Niin ei tarvitsisi liskoja laskea.

2011-12-12T08:47:00.001+02:00

On päiviä, jolloin minun täytyy romahtaa. Ja päiviä, jolloin täytyy maata kotona likaisessa pyjamassa. Ja sitten on päiviä, jolloin minun täytyy olla luonnonvoima. Niitä päiviä on viime aikoina ollut liian vähän.

sä oot outo tyttö ja mä pidän susta

2011-12-11T22:53:00.001+02:00

sä oot outo tyttö ja mä pidän susta
kun tekosi ja puheesi on hullutusta
olet vähän niin kuin minä
yksinkertainen ja naiivi
ja sanot joskus jotain
mut oot mieluummin vaiti

kiitos

minun aseeni

2011-12-11T22:09:00.000+02:00

Kehoni kertoo minulle kun en enää jaksa. Tällä viikolla se päätti, että on parempi maata kotona kolme päivää samassa hikisessä pyjamassa ja neuloa villamekkoa kuin mennä töihin. Siellä on ollut niin paljon pahaa verta viime viikkoina, oikeamielisyyttä ja ankaruutta ja paremmin tietämistä. En jaksa sitä vaikken aina suostuisikaan myöntämään. Mutta kehoni kertoo minulle. Kun en enää jaksa.

Olen maannut kotona hikisessä pyjamassa. Neulonut villamekkoa. Katsonut lääkärisarjoja. Syönyt rakkausruokia. Kerännyt voimia. Ja noussut kuolleista.

Eilen pesin tukan ensimmäisen kerran viiteen päivään. Laitoin ne hattarakiharat, panin sitä uutta huulipunaa ja sen kauneimman mekon. Siinä minun aseeni, kun lihaksiin kolottaa tai kun meinaan alkaa pelätä. Join sen viinipullollisen, humalluin, nauroin ja keimailin. Suutelin yhtä miestä Sörnäisten metroasemalla kahdeksalta sunnuntaiaamuna. Siinä minun aseeni.

2011-12-06T00:21:00.001+02:00

2011-12-04T23:28:00.001+02:00

2011-12-04T13:09:00.002+02:00

Sinä joka aiot rakastaa minua, lupaa, ettet koskaan, koskaan osta minulle joulukalenteria lahjaksi.

vastaantulijoiden kaistalla

2011-12-04T03:11:00.004+02:00

Eilen autoin ottamaan pahan miehen kiinni. En tiedä, onko se hyvä vai huono. Eilen kuuntelin huorittelua, ranskaksi. Päätin, että siinä oli päivän viimeinen huorittelu. Eilen sain vahingossa kuulla, että olen taas tehnyt jotain väärin, suututtanut jonkun, saanut haukut. En vain kuullut, mitä sitten olen tehnyt. Eilen kuulin, että sisko voi huonosti. Sitten en enää jaksanut vaan annoin kyynelten valua työpaikkaruokalan kitkerään kahvikuppiin.

Tänään puin punaisen mekon, pörrötin valkoiset kiharat, punasin huuletkin. Baarin pöydässä painoin pääni käsiin ja halusin romahtaa.

lohduksi

2011-12-01T23:58:00.005+02:00

Muistin tämän tänään. Koska lohtua ei voi olla liikaa, laitan uudestaan (ja kuuntelen vähän Minä suojelen sinua kaikelta).

"sanon vaan nyt jo
et VITSI ku näkisit ittes sillee
ku muut näkee sut.
ah! kelaa sitä tänään jooko?
senki aurinko.
ja välillä kuu mut
ei kuu oo sen huonompi ku aurinko,
eri ihmiset vaan tykkää siitä eri verran
ja jotku on siihen hulluja."

Mussahan on valoa ja kaikkea.

peloista

2011-12-01T23:42:00.001+02:00

Lauantaina kirjoitin, etten aio enää pelätä. Toivottavasti joskus todella opin sen, olemaan pelkäämättä. Mutta on myös sellaista pelkoa, jota ei voi määrätä.

Tästä ovat viime aikoina kirjoittaneet muutkin, ja joka kerta minä saan niistä sanoista lohtua. Lohtua siitä, että on joku samanlainen, vaikken toivokaan pelkoa kenellekään. Vuosikausia minä pelkäsin puhua pelosta, kirjoittaa siitä, mutta ainakaan sitä en enää pelkää. On sellaisia, jotka eivät koskaan hyväksy meitä, olimme sitten hiljaa tai huusimme. On sellaisiakin, jotka näkevät valon meissä. Olimme hiljaa tai huusimme.

Tänään töissä koin kaksi sellaista hetkeä, kohtausta niin kuin sanotaan. Paniikkikohtausta. Ei tapahtunut mitään erikoista; tuli eteen joku uusi asia, työkaveri kiukutteli, teinipojat olivat koltiaisia ja minä jouduin olemaan tiukkapipona. Sellaista jokapäiväistä. Tänään vain sattui olemaan herkempi päivä.

Oli vaikea hengittää, suuta kuivasi, sormenpäitä pisteli. Päässä humisi, silmissä sumeni ja olin varma että hajoan, sekoan, kuolen siihen paikkaan. Kun on töissä asiakaspalvelutiskillä, ei haluaisi tuntea niin. Mutta ei, tätä en voi määrätä. Ja vaikka luulen, että se on jo mennyt pois, kadonnut, loppunut, aina se tulee takaisin. Turvattomuus, suhteeton pelko, paniikki.

Ensimmäinen, jonka muistan, tuli melkein puoli elämää sitten. Heinäkuussa 1998, rippileirillä. Ensimmäinen, toinen ja kolmas. Kun meinasin pudota penkiltä maahan, kun meinasin pudota laiturilta veteen ja kolmatta en enää muista. Vuosia ne tulivat joka kerran, kun yritin soittaa puhelimella. Kymmenen vuotta sitten autokoulussa jokaisella ajotunnilla. Kesällä 2004 ennen jokaista torikahvilan työvuoroa. Sittemmin ne ovat tulleet satunnaisesti, silloin tällöin ja milloin mistäkin syystä. Harvemmin, mutta aina, aina ne tulevat takaisin.

Sinä torikahvilakesänä yli seitsemän vuotta sitten kerroin niistä ensimmäisen kerran jollekin. Sain tarpeeksi monta rastia ruutuun ja reseptin käteen. Ensimmäisen kuukauden voin lääkkeistä fyysisesti pahoin, lopun vuotta henkisesti. Sitten rakastuin ja lopetin lääkekuurin kerrasta, enkä aloita koskaan enää. Olen tavannut ainakin viittä eri psy-ihmistä ja anonut apua Kelalta – turhaan. Lopulta jäljelle ei jäänyt muuta kuin taistella, huutaa loppuun saakka ja nousta tuhkasta aina ja aina uudelleen.

Tämä kuulostaa vähältä ja samalla liioitellulta. Mitättömältä ja tekosyyltä. Paisuttelulta. Mutta tänään, kahdesti, luulin että kuolen. Ja siitä jää vähän varpailleen, vereslihalle, herkäksi, rikkinäiseksi ja sydän karrelle.

Tänään, kahdesti, luulin että kuolen. Livahdin töistä kymmenen minuuttia etuajassa, koska en enää kestänyt. Mutten tullut yksin kotiin vaan kävelin pystypäin, rikki mutta pystypäin, ihmisten luo. Enkä pelännyt; en sitä hattaraista tyttöä; en sitä miestä joka pyysi minut ulos eikä sitten tuntenutkaan mitään; en edes sitä tyttöä menneisyydestä, joka kymmenen vuoden jälkeen yhtäkkiä oli samassa hämyisessä baarissa. Viivyin vain hetken, mutta kaikki näkivät minut. Ja ne näkivät minut, tänään en antanut kenenkään katsoa minun ohitseni. Sitä en tänään pelännyt ja se pelasti minut. Huomiseen, ainakin.

2011-11-30T23:38:00.002+02:00

Tänään soitin neljä puhelua Latviaan. Puhuin ja pauhasin, englanniksi ja suomeksi. Kovistelin, läksytin ja kirosinkin melkein. Vaadin tilille. Tuhlasin tunteja työaikaa, omaa ja kollegojen, jotka saivat niskoilleen kaikki jälkiryöpyt. Kuuntelin kamalaa jonotusmusiikkia. Päässä humisi, verenpaine ampaisi pilviin ja vatsahaavaa poltteli.

Ja lopulta, lopulta kun asia vihdoin oli kunnossa, nuori somalialaispoika hihkaisi: Sä taistelit mun puolesta! Enkä minä voinut kuin nauraa.

aamuisin

2011-11-29T23:33:00.000+02:00

Aamuisin katselen itseäni peilistä. Saumoista repeillyt ja pehmeäksi kauhtunut pallokuvioinen pumpulipaita. Pitsilahjepöksyt, reisissä mustelmia. Takkutukka petikiharoilla. Poskissa hentoa ruusunpunaa, pureksitut huulet.

Näytän siltä, kuin olisin herännyt jonkun ihanan vierestä. Tai sellaiselta, jonka vierestä joku ihana voisi herätä.

Vääristää se peili.

me yritimme rakastaa mutta minä en jaksanut

2011-11-29T22:39:00.002+02:00

"Mutta hän sanoi uskovansa ihmisiin ja rakastavansa ihmisiä. Kysyin miten hän saattoi rakastaa ihmisiä. Rakastamalla yhtä ihmistä rajattomasti, siihen rakkauteen mahtuu rakkaus kaikkiin.

Vaimoni oli totisesti vasemmalle vinoutunut hänkin."

Henrik Tikkanen: Mariankatu 26, 1977

2011-11-29T22:36:00.001+02:00

Ihan itse ostin ja vaihdoin vaatehuoneen hehkulampun (1 piste), kylpyhuoneen loisteputken (2 pistettä) ja liesituulettimen lamput (3 pistettä). Ei miesten elämä kovin vaikeaa olekaan. Propatakin osaan, kuulemma. Sain isältäni kotoaläksiäislahjaksi takavarikoidun puukon ja perinnöksi iskuporakoneen, olen varustautunut maailman kaikkiin haasteisiin.

rakkausrunoja

2011-11-28T23:12:00.004+02:00

"Älä lausu rakkausrunoja
mä näen niistä painajaisunia
älä katso silmiin, paljastun
olla haluaisin, haluaisin vain sun."

Olavi lauloi tänä aamuna ihan vahingossa sen, mitä olen viime päivät potenut, tajuamattakaan kunnolla. Minun paksuun kuoreeni lyötiin taas kiilaa, heikkoa mutta tuntuvaa. Ja minä olin valmis antautumaan. On helpompi elää ilman rakkautta jos sitä ei voi edes aavistella. Kun saan siitä edes hiljaisen kaiun tai haalean kuvan, olen heti polvillani. Siis, ette härnäisi jos ette aio mitään antaakaan. Ette härnäisi.

se aika vuodesta

2011-11-28T23:10:00.002+02:00

Äiti puuskahti: Minä en kyllä mitään joulua jaksa!
Minä vastasin (niin kuin joka vuosi): En minäkään, minä en aio viettää joulua. Ja, olen muuten jouluaaton töissäkin.
Äiti: Ai-aijaa. Hmm. Aha. (Hiljaa.)

Taasko se alkaa?

toiseksi

2011-11-27T22:58:00.002+02:00

Tahtoisin leikata kiharat lyhyiksi ja värjätä platinanvalkeiksi. Tahtoisin panna marjanpunaista huulipunaa joka päivä. Tahtoisin tatuoida iholleni alastomia puita, lauseenpätkiä ja perhosia vatsaan. Tahtoisin kimmoisat, jäntevät lihakset. Tahtoisin oppia puhumaan ruotsia luontevasti, erota kirkosta ja vaihtaa nimeni.

Mutta sittenkin olisin varmaan minä.

2011-11-27T20:03:00.002+02:00

"Minua on syytetty individualismista ja kyvyttömyydestä sopeutua yhteisöön. Syytös on oikea. Mutta individualisteilla on ominaisuuksia, jotka tekevät heidät soveliaiksi ristiinnaulittaviksi, ja luulen että toverini voisivat olla kiitollisia minulle siitä että minuun purkautui suuri osa sitä hulluutta joka muutoin olisi kohdistunut koko komppaniaan."

Henrik Tikkanen: Kulosaarentie 8, 1976

2011-11-26T17:21:00.002+02:00

Minä lopetan pelkäämisen, nyt.

Jos alan uudestaan, pistäkää minut tilille.

herkkä ja raskassydäminen, avoin ja kovakuorinen

2011-11-26T16:11:00.003+02:00

Jostain syystä minä olen aina se tyttö, joka jää yksin.

Tahtoisin olla se, joka on valoa täynnä. Tahtoisin olla hattaraa. Hento ja paksutukkainen, mahtua jokaiseen kainaloon. Tahtoisin olla se, jota kosketaan hellästi ohimennen. Se, jonka kanssa jäädään odottamaan seuraavaa bussia, vaikka se ajaisi kaupungin väärälle laidalle. Se joka saa kasvot loistamaan. Se jolla on lupa ja oikeus ja tila.

Mutta minä olen herkkä ja raskassydäminen. Avoin ja kovakuorinen. Se johon kukaan ei osaa tarttua. Se jolla ei ole paikkaa missään. Se joka pelkää eniten niitä joista pitää. Mitään katumaton mutta yksin. Luja, arka, toisenlaisena varmasti falski. Ja ihana tyttö, tuntemisen arvoinen.

Olla arvokas tällaisena, kelvata. Tai korkeintaan muuttua paremmaksi, ei yhtään toiseksi.

On joku kierre, syöksykierre, loputon johon minä aina jään kiinni, rakkaudessa, ystävyydessä, osana olemisessa. Siitä minä haluaisin päästä. Päästä olemasta se tyttö, joka aina jää yksin.

elämä on kuolemista

2011-11-24T11:08:00.001+02:00

Viisi vuotta sitten luulin, että lapsuus loppui. Ja sitten, sitten se oikeasti loppui. Vuoden päästä vielä toistamiseen.

2011-11-24T10:18:00.003+02:00

Tuuletushormissa kolisee tällä tuulella. Sitä minun tulee ikävä, kun muutan täältä pois.

Vuokraisäntä kertoi, että kaikki tytöt ovat muuttaneet täältä pois, kun ovat löytäneet jonkun jonka luona asua. Toissaviikolla se soitti taas: Vieläkö sinä viihdyt? Ja minä: Kyllä.

En minä vielä ole löytänyt ketään.

2011-11-22T23:38:00.001+02:00

Laitoin puolukkapirtelöön ruusuvettä, se on kuulemma sellainen rakkausruoka, afrodisiakki. Nyt oksettaa. Ei minussa mikään osa kestä rakkautta.

älä herätä nukkuvaa petoa

2011-11-22T22:51:00.004+02:00

Parasystäväpoika siitä kaljupäisestä:

”Vaikka se työskentelee suuressa monikansallisessa yritysten johdon kusetusorganisaatiossa, on sillä oma kieroutunut sosiaalisen oikeudenmukaisuuden malli, joka sisältää ylivanhoja viskejä, design-huonekaluja, kirjallisuutta, ei tv:tä, koko seinän täydeltä levyjä sekä kauniita seuralaisia, MUTTA silti se ei oo koskaan valitellu etteikö sillä ois varaa maksella veroja. Eikä se nää yhteiskunnan eriarvoistumista missään määrin tavoittelemisen arvoisena asiana.

Eli summa summarum: piilokapitalistikommari, rakastaa naisia vähintään yhtä paljon kuin minä, fiksumpi kuin minä ja kaiken lisäksi helvetin mukava tyyppi (mut snadisti vaikee päästä oikeesti lähelle eli ei jaa omia aivoituksiaan ihan helpolla).

Funtsi näitä.”

Minä:

”Vanhat viskit hyvä, kirjallisuus ja ei televisiota hyvä, levyt hyvä – mutta, mä en vaan koskaan sopis tohon "kauniita seuralaisia".

En mä funtsi. Mä en tiiätkö jaksa enää rakentaa yhtään pilvilinnoja. Mä en jaksa enää ottaa näpeilleni. Toissaviikolla mä olin treffeillä ihanan miehen kanssa, jossa oli paljon enemmän hyvää kuin huonoa ja josta mä – taas – ajattelin: tää vois olla se. Viime viikolla se sanoi: mä en vaan tunne mitään, ja meni menojaan. Ja mä tiedän, että se on koko ajan tuolla, muutaman kilometrin päässä, sen veli asuu mun naapurissa ja siellä se käy mut ei koskaan meillä. Mä suunnittelen sen ja muiden tovereiden kanssa vallankumousta ja lauantaina mä näen sen piirikokouksessa niin kuin kenet tahansa. Se kaikki tapahtuu ja mä vaan katon vierestä enkä saa tuntea tai olla tuntematta. Se ois voinut olla vaan hyvä toveri tai sitten maailman ihanin mies, mutta nyt se ei oo kumpaakaan.

Eikä siinä ole mitään niin erikoista, mitään mitä ei voisi olla jossain muussakin. Mä en vaan jaksa yhtään pettymystä enää, en yhtään juttua jotka loppuu ennen kuin alkoikaan ja joista pitää vaan selvitä, vaikka ehdin jo maalata jotain muuta.

Ihanat pojat on hyvä, kunhan niitä ei vaan funtsi liikaa.”

Ja silti mietin vähän, mitä bfb sitten kertoisi minusta sille kaljupäiselle.

jos sä et tee mitä ne odottaa

2011-11-22T14:20:00.002+02:00

Viime viikolla aloin miettiä, mitä kaikkea oikeasti haluaisin tehdä elämässäni. Ainakin nyt lähivuosina (pidemmälle en oikein osaa, mutta tämäkin on enemmän kuin ennen).

Kahvilassa pojannäköinen mies kysyi minulta: onko sinulla kolmenkympin kriisi? Ei, ei ole. Se taisi mennä jo vuosi sitten, silloin kun tulin Pariisista ja oli pakko taas elää oikeaa, todellista elämää. Tai ehkä jo aiemmin, silloin kun päätin lähteä Pariisiin, silloin kun lähdin.

Vuosi sitten olin ahdistunut. Rahasta oli tiukkaa, kaikesta oli tiukkaa. Suomessa oli ankeaa, työ stressasi. Vuosia olin kiiruhtanut eteenpäin niin lujaa, etten ehtisi ajatella mitään. Sitten yhden kokonaisen vuoden vain olin, en kiiruhtanut enää mihinkään, saatoin jäädä sänkyyn koko päiväksi vaikka ikkunan takana oli Pariisi. Ja se oli hyvä. Mutta kaiken sen jälkeen olin hukassa. Kaikilla muilla tuntui olevan paremmin, kaikilla muilla oli selvä suunta, kaikki muut olivat saaneet elämältä muutakin kuin suruja. Opinnot, työt, rakkaus, kaikki oli sumeaa.

Nyt en enää pelkää. Uskon, että kaikki menee hyvin. Koko vuoden on mennyt. En enää haikaile. Pari viikkoa sitten tajusin, etten enää ole kaksikymppinen vaan enemmänkin kolmikymppinen. Ei tarvitse murehtia iästä, tähän voin vedota taas kymmenen vuotta. Olin ensimmäistä kertaa treffeillä miehen kanssa, joka oli jo kerran ollut naimisissa. Rakastanut niin paljon, kokenut sen kaiken, ja pettynyt. Ja toisella kierroksella. Eikä se tuntunut oikeastaan miltään. Sillä vain on sellainen historia. Minulla on toisenlainen, kaikilla meillä on (vaikkeivät ne kietoutuisikaan yhteen).

Nyt kaipaan jotain konkreettista. Suunnitelmia, jotka on mahdollista toteuttaa. Melkein kaikki on itsestä kiinni, tähän mennessä olen keksinyt vain kolme sellaista asiaa, jotka eivät ole minun vallassani vaikka joskus tahtoisin (mennyttä ei voi muuttaa, kuolleita ei voi herättää, rakkautta ei voi pakottaa). Niitä en nyt tavoittele.

Ihan ensiksi haluaisin istua alas, kirjoittaa yhden gradun ja valmistua. Sitten tahtoisin löytää oikean työn, sellaisen jota voisin tehdä sydämen halusta enkä vain rahasta ja markkinalogiikan ehdoilla. Vaikuttaa asioihin, tehdä maailman paremmaksi. Haluaisin puhua lisää ranskaa ja oppia paremmin ruotsia. Tahtoisin olla vielä paremmassa kunnossa, vahva ja sitkeä ja voimakas. Tahtoisin ilmaista itseäni ja luoda jotain. Kirjoittaa nyt ainakin, jotain oikeaa.

Jokin vielä pidättelee. Laiskuus tai pelko. Istun tässä, pyjama päällä, illan hämärtyessä jo. Aamulla en mennyt salille, koska juoksusta kipeät lihakset eivät suostuneet heräämään. Gradun sijaan olen lukenut romaaneja, laittanut raakapuuroa ja kirjoittanut parasystäväpojalle onnettomasta rakkaudesta. Katsellut parvekkeen pelargonioita, jotka paleltuivat toissayönä. Koko syksyn ajattelin, että otan ne kohta sisään ja laitan talvehtimaan, herätän keväällä uudestaan henkiin.

juoksuaika

2011-11-22T00:10:00.002+02:00

Äidin kansakoulun poikien liikkamaikka antoi yhden neuvon: Jos alkaa tehdä mieli, lähtekää lenkille. Lähdin eilen. Ja tänään. Joudun ehkä lähtemään huomennakin.

Toimii erityisen huonosti, kun juoksumusiikkina on Nopsajalan Lanteilla.

tähän jotain pariisin kevättä

2011-11-20T23:27:00.003+02:00

Iltapäivällä ajoin kohti kimmeltävää, laskunsa jo aloittanutta marraskuun aurinkoa. Pikku-Huopalahden rantoja, Seurasaaren ohi Meilahteen ja Taka-Töölöön asti. Meinasin eksyä Mäntyniemeen, luulin kaikkia niitä aitoja ja vartijoita turvakodiksi tai joksikin. Nauroin itselleni. Perillä seisoin hetken katselemassa soutustadionia ja muistelin sitä kevättä, jolloin isä toi meidät lukiolaisten SM-kisoihin soutamaan. Puoli bussillista humalaisia Lankkarin sotu-lukiolaisia, stereoissa Bloodhound Gang ja niiden toisten joukossa se yksi ankea poika, joka sanoi tosissaan "ruma kuin rullatuoli".

Kurvasin Café Regattaan. Jonossa yksi mummu ohitteli, mutta toinen piti ovea auki, kun minulla oli toisessa kädessä kahvikuppi ja toisessa lämmin korvapuusti "eikä yhtään välikäsiä". Terassilla oli varpailla kylmä mutta lämmin mieli. Monia koiria ja nuotion ääressä leppoisa näyttelijäherra, lapsenlastensa kanssa ehkä. Yksi pieni poika meni tomerana hakemaan coca colaa sisaruksilleen ja kaatui ja pudotti painavan tarjottimen viimeisellä askelella ennen papan pöytää. Poika itki taakan painoa ja kipua, puolityhjää kokispulloa ja isoa pettymystä. Itku ei herennyt, vaikka näyttelijä otti pojan tiukkaan halaukseen. Siinä kun oli turvallista itkeä.

Minä pyöräilin kotiin varpaat umpijäässä. Leivoin lantturieskoja ja lämmitin eiliset brysselinkaalit. Järjestin paikat, heitin viimeviikkoiset liljat roskikseen, leikkelin tuoreempia. Poltin kynttilää itsemurhaajien ja vihaan kuolleiden transihmisten muistoksi. Illalla kävelin Pirkkolaan ja juoksin toverin rinnalla monta kilometriä.

Olen päättänyt tehdä näistä päivistä taas hyviä. Kiukulla, väkisinkin. Vaikka kukaan ei otakaan minua syliin, kun kaadun ja tahtoisin vain parkua.

love deprivation

2011-11-19T21:58:00.005+02:00

Perjantai-iltana yhdeltä puhelin piippasi. Sydän hyppäsi ja hetken uskoin mahdottomaan. Sitten ajattelin: se ei voi olla kukaan muu kuin parasystäväpoika.

Se oli parasystäväpoika. Kuka muukaan poika minulle aamuyöstä kirjoittelisi. Kuka muukaan.

Se kyseli siitä kaljupäisestä, tirskuen kuin pahainen teinityttö. Härnäsi ja kiusoitteli. Herätti nukkuvan pedon.

Koko päivän huokailin (koska olen rakkaudesta ja kiintymyksestä vajaa).

Kollega sanoi: höpöhöpö. Minä huokailin.

kuinka voin auttaa?

2011-11-17T23:16:00.004+02:00

Viime päivinä olen miettinyt paljon työtäni. Ahdistunut siitä (niin kuin hälyttävän monesta muustakin elämäni rakenteesta). Epätyöstä, työstä jota tehdään vain rahan takia. On juttuja, joista työssäni pidän, mutta on myös liikaa sellaista, mistä en ollenkaan nauti.

Neljän vapaapäivän (joista yksi meni tentissä ja vallankumousta suunnitellessa, kolme kaiken maailman murheissa velloessa) jälkeen eilinen oli kamala, kaoottinen päivä töissä. Tänään olin väsynyt, migreenissä (taas!) ja iltavuorossa.

Sitten tuli se kaunis turkkilainen poika, joka katseli minua vaivihkaa koko ajan ja minä olin kuin en huomaisikaan. Se puhui ystävälleen turkiksi ja minä suljin korvani. Lähtiessään se huikkasi nopeasti, ujostikin: Sinulla on ihanat silmät. (Ne väsyneet, flunssaiset, itkettyneet, verestävät silmät...)

Ja se mies, joka vastasi: Oikealle tietysti! kun kysyin, kummalle puolelle portaita se haluaa areenalla istumaan. Minä mutristelin suutani ja punastuin vähän ja se jatkoi: Tällä ei sitten ole mitään tekemistä politiikan kanssa. Mä nään, että sä funtsit sitä. Ja minä nauroin, sanoin: Niin funtsinkin.

Ihmiset ovat sentään joskus ihania.

beaujolais nouveau

2011-11-17T23:15:00.001+02:00

Oli aika, jolloin asuin Pariisissa. Nyt on toinen aika, aika josta vietän kahdeksan tuntia päivässä Itäkeskuksessa. Lähi-Franprix'sta sai ainakin viittä eri laatua Beaujolais nouveauta. Itäkeskuksen Alkosta saa kahta, joista toinen tulee muovipullossa ja toisen pullossa on kuva Eiffelistä, sydämiä ja teksti "C'est la vie".

Ah, est-ce ? Vraiment ?

hemmettiin kaikki

2011-11-17T12:05:00.005+02:00

Talitiaiset yrittävät rakentaa kotia minun parvekkeelleni. Päivä toisensa jälkeen ne syöksähtelevät sisään, istahtavat hetkeksi kaiteelle tai katonharjasta roikkuville tuikuille, joiden kynttilöiden tali on jo aikaa sitten syöty. Lennähtävät pois ja palaavat taas hetkessä.

Minä seison ikkunan takana, irvistelen, taputan käsiäni yhteen ja paukutan ikkunaa. Välillä avaan oven ja huudan niille, että menkää nyt jo hemmettiin, tää on mun koti.

Ja sitten vielä ihmettelen, miksei rakkaus asetu minuun asumaan.

yksi maailma

2011-11-17T00:09:00.002+02:00

Kylpyhuoneen lamppu paloi yöllä. Kun heräsin puoli kuudelta, ja suihkusta oli rikki sekä valo että lämpö, ajattelin, että ehkä tällaisina päivinä pitäisi vain uskoa hyvällä ja mennä takaisin nukkumaan.

Miten oikeassa olinkaan! Puhelin soi ensimmäisen kerran puoli kahdeksalta, ja se tarkoittaa aina huonoja uutisia. Koko päivän ajattelin: tällainen pätkätyöläisen maanantai. Miksi minä nousin ylös tänä aamuna? Miksi minä oikein menin tänään töihin? Ja miksi, oi miksi en koskaan kuuntele, kun maailmankaikkeus huutaa minun korvaani kurkku suorana?

Salaa pidin siitä, että selvisin (päivän huippuhetki oli, kun kävin yhtä aikaa yhtä ruotsin- ja yhtä ranskankielistä vuoropuhelua kahden eri asiakkaan kanssa – tällaisina aikoina hyvät hetket kannattaa kirjata muistiin). Ja etten ehtinyt ajatella.

Illalla kävin taas teatterissa. Yksin. Eikä se ole minulle vaikeaa. Käydä yksin teatterissa, syödä yksin iltaisin, istahtaa lähijunassa vapaalle paikalle ja toivoa, ettei kukaan tuntematon istuisi viereen. Silti joskus toivon, että saisin jakaa. Ja, kuten siinä näytelmässä, joku rakastaisi minuakin niin lujasti, ettei luopuisi. Olisi valmis taistelemaan; minusta, minun kanssani ja silloin kun en itse jaksa, minun puolestani.

Aplodien aikana ja äsken kasvoja pestessä, pimeässä kylpyhuoneessa, jostain vihlaisi ja huokaisin syvään niin kuin minulla on tapana.

to do's

2011-11-15T23:55:00.005+02:00

Tänä iltana:

1. lähetä graduhaastateltavalle esittely tutkimuksen taustasta ja alustavat kysymykset
2. muotoile ehdotus puolueosaston osallistumisesta puolueen maahanmuuttopoliittiseen työhön
3. kirjoita epätoivoinen rakkauskirje.

Ensimmäisen ja kolmannen kohdan tein, toisestakin yli puolet. Koska minä en ikinä osaa päästää irti ajoissa. Ja koska kun minä tosissani aloitan, lopputulos on sellainen taideteos, ettei sitä voi hukkaankaan heittää.

pieni muistilista

2011-11-15T19:22:00.005+02:00

Kriiseissä on se hyvä puoli, että uusia sanoja syntyy tukuttain, kuin itsestään. Pienenpieni halkeama, ja pato hajoaa. Kaikki, kaikki tulee mieleen yhtenä myräkkänä ja kaikki on pakko saada sanottua.

Nyt tahtoisin kirjoittaa kirkosta, siihen kuulumisesta tai siitä eroamisesta, jota aloin ajatella eilen ja nyt en saa asiaa mielestäni. Haluaisin kirjoittaa lapsista, omista ja muiden ja siitä miten niitä kohtelisin. Haluaisin kirjoittaa tovereista, yhteisöistä ja minusta niiden joukossa ja niissä. (Kirjoittaisin, jos minun ei pitäisi ensin kirjoittaa kolmea muuta juttua, joita olen jo neljä-kolme-kaksi päivää lykännyt. Kohta taidan leipoa sämpylöitä.)

Ja sanoja siitä, miten olen hullu nainen joka on rakkaudesta vajaa ja siksi tarttuu kaikkeen niin tiukasti kiinni. On hyvä tajuta se itse, mutta ymmärtääkö kukaan muu? Ja vaikka tajuaa, saako niin silti elää?

ei minun maailmani tähän kaadu

2011-11-15T15:33:00.004+02:00

Pyöräilin Munkkiniemeen ja kävin Maxin kahvilassa syömässä porkkanakakkua, vain koska halusin tietää millaista se olisi. Istuin ikkunapöydässä ja katselin aurinkoa, join kahvia mukista ja luin Tove Janssonia. Kirjoitin vähän suuria sanoja sinikantiseen päiväkirjaan, johon viimeksi olin kirjoittanut 28. marraskuuta 2010. Silloin siitä, miten aina pelkään ihmisiä joista pidän, ja miten väsynyt olen siihen, että kaikki vain kulkevat ohi eivätkä koskaan pysähdy kohdalle.

Vähän aikaa olin melkein onnellinen, kuin kotona.

Tajusin, että minä olen juuri sellainen tyttö, jonka maailma kaatuu. Perhosen siiven iskusta, milloin mistäkin. Se kaatua romahtaa ja syntyy sitten uudelleen, aina vähän kauniimpana.

Sitten pyöräilin lisää, Pikku-Pariisin katuja ja merenrantoja pitkin, minihameessa ja nenänpää jäässä ja tunsin olevani vähän enemmän elossa.

2011-11-15T11:49:00.002+02:00

Sisko (se, joka ei ole mitään sukua, mutta on kuitenkin perhettä) sanoi:

"Jonkun pitää osata kesyttää, paijata ja rakastaa sileäksi ja hioutua sinuun. Sellainen kesyttäjä etsii kesytettävää samalla tavalla, vähän eksyneenä. Eikä pelkää antamaasi haastetta, luonteesi on hänelle helmi."

Niin hyvin se minut näkee.

2011-11-15T11:26:00.003+02:00

Rakensin päiväpeiton päälle pesän vilteistä ja tyynyistä ja valvoin niin pitkään että nukahdin sinne. Aamulla aurinko paistoi suoraan silmiin, armahtamatta. Tahtoisin käydä talviunille ja herätä vasta kun mihinkään ei kolota.

(eipähän tarvitse pedata sänkyä)

2011-11-14T14:42:00.003+02:00

Ehkä minä tarvitsen näitä päiviä. Maanantaita, jolloin saan romahtaa kokonaan. Olla hajalla ja vereslihalla ja niitä kyyneleitä käsissä.

En tiedä, miksi tämä kaikki tuntuu niin kohtuuttoman kipeältä nyt. Johtuuko se isästä ja tästä ajasta? Vai osuiko se hymykuoppainen minuun todella niin arasti? Vai käykö tänä syksynäkin niin, että menen lakoon kylmästä ja pimeästä? Vai tarvitsenko minä vain näitä päiviä?

Aamun istuin pyjamassa, lamantuneena ja käheällä äänellä itkien. Sitten yhtäkkiä nousin, puin ja menin ovesta ulos. Pyöräilin merenrantaan ja Seurasaareen ja näin saaren kookkaimman kuusen. Hetken ajan oli helppo hengittää. Kun käännyin Lapinmäentielle kotiin päin, kylmä kivi rinnassa alkoi painaa niin että henki melkein salpautui. Kotona, hiestä märkänä ja kylmissäni, en osannut muuta kuin istua alas ja itkeä vähän lisää. Käheästi.

2011-11-14T10:43:00.003+02:00

Jos minulla olisi tapana, pyyhkisin edelliset sanat pois. Olisin se, johon mikään ei tartu. Jättäisin tämänkin kirjoittamatta. Ajanhukkaa.

Oikeastaan ei ole edes, mitä kirjoittaa. Kaikki tuntuu niin lattealta, ontolta. Suuret sanat siitä, mitä haluan tai en halua. Itku, joka muka on niin valtavaa ettei jaksa nousta lattialta. Joku tunne, joka on yhtä aikaa suuri ja suitsittu. Ja kertakäyttöinen ja viikon päästä jo unohtunut.

Tänään en olisi jaksanut herätä, koska en osaa päättää, jäisinkö pyjamassa sänkyyn makaamaan vai nousisinko ylös, olisin terve vahva uskoisin parempaan.

Jotenkin tämä kaikki tuntuu niin lattealta. Kaikki on jo nähty, kaikki kurja toistuu kerta toisensa jälkeen ja kuitenkin joka kerran vähän kauempana, niin että kivulle jää aina vähemmän tilaa. Tämä ei ole erityisen tärkeää, mutta silti vatsaa kipristää ja kädet puutuvat ja tuntuu kuin minussa olisi joku aukko jota en osaa paikata. Enkä jaksa päättää, lamaannunko vai jatkanko liikkumista.

hengittämättä ja nauramatta

2011-11-13T22:44:00.005+02:00

Haukon henkeä enkä ole ihan varma, itkenkö enemmän isää vai sitä pojannäköistä miestä jota en sittenkään saa. Jälkimmäinen on lapsellista ja jotenkin ihan liian itsestäänselvää ja jos ei olisi tätä päivää, väsynyttä krapulaista vilustunutta kurjaa vuosipäivää, en ehkä jaksaisi edes itkeä.

"Muista isää 13. marraskuuta" ne sanovat ja minun tekisi mieli huutaa takaisin "luuletko että koskaan voisin unohtaa!". Unohtaa sen itkuisen, aamuisen puhelinsoiton. Hätääntyneen, loputtoman bussimatkan kotiin. Tädin, joka tuli vastaan ja rutisti niin lujaa, koska se jo tiesi miten kovaa kaikki tulee vielä olemaan. Tyhjän huoneen, johon kukaan ei halunnut mennä. Tyhjän kodin. Sinivalkoiset kukkakimput ja loputtomat kahvipannulliset, koska kukaan ei saanut syötyä palaakaan. Maailman, joka liikkui vaikka me pysähdyimme. Edellisen illan, jolloin suurin harmi oli se, kun näin yhden ihanan pojan ottavan toista tyttöä kädestä.

Neljä vuotta on pitkä aika. Kamalan pitkä ilman isää. Ehtii tottua siihen, että nyt minun isäni on kuollut isä. Oppii hengittämään ja lopulta nauramaankin uudelleen. Lakkaa itkemästä lähijunissa. Luulee, että on selvinnyt.

Voi päättää, että tänä vuonna en romahda. Että tänä vuonna selviän tästä jo. Tämä viikonloppu ei enää kaada minua. Voi herätä aikaisin ja kirjoittaa päteviä esseitä viestinnän teorioista. Voi kiivetä kaupungin katolle, makailla sohvilla tovereiden kanssa ja suunnitella vallankumousta. Juoda liikaa viiniä ja yrittää unohtaa. Ja sitten tulee se hetki, kun haluaisi mennä johonkin koloon parkumaan ja itkemään ja huutamaan, koska mikään muu ei enää auta.

Voi silti oppia jotain, vähän kerrassaan. Illalla sanoin yhdelle toverille: anna minä avaudun nyt. Ota vastaan. On tämä asia, jota ajattelen koko ajan ja minun on pakko saada sanoa se jollekin, minun on pakko että joku täällä tietää, tai muuten hajoan. Pyysin kauniin miehen ulos, vaikka tiesin käveleväni suoraan suden suuhun. Sanoin sille, että jaa tämä hankala päivä minun kanssani, ole edes hetki siinä ja minun koska juuri tänään tarvitsen niin. Kadunkulmassa se kuitenkin piti sen ankean kaveripuheensa, jota koko ajan odotinkin mutta hetken se oli olkapää ja pumppasi pyöränkumitkin. Kutsuin ystävän porkkanakeitolle, vaikken olekaan se joka puhuu isistä ja suruista ja tyhmistä pojista tai osaa edes sanoa, että nyt en tahdo yksin.

Kaikkina muina hetkinä olin levoton ja lamaantunut ja itkin lohduttomasti käheällä äänellä. Romahtelin, kaikesta yhtenä sotkuna. Sanat ovat yhtä tahmeita kuin ajatukset, mutta ainoastaan tämä saa minut pysymään kasassa nyt. Kirjoittamalla minä elän sanoin tänään ja tämä sotkuinen ja mitätön vyörytys kuolleista isistä ja tyhmistä pojista on ainoa, että nyt jaksan hengittää.

2011-11-13T11:41:00.002+02:00

Kaverin tytär kirjoitti isänpäiväkorttiin:

"Terve isä, olet paras isä ja kaikein rakkain vaikka olen jo koululainen ja iso tyttö. Pelaathan minun kanssani aina jalkapalloa. Mennäänkö joskus taas laivalla? Mennäänkö joskus taas lentokoneella? Jos kyyneleitä silmistä minulta tulee, niin silitä minua aina."

Minäkin tahtoisin kirjoittaa.

2011-11-09T23:02:00.002+02:00

Tänään ajattelin taas: minä taidan olla sellainen joko-tai-ihminen. Tätä aion ajatella enemmänkin.

2011-11-06T23:42:00.001+02:00

Sunnuntai, sunnuntai on minulle vaikea päivä. Silloin tahtoisin nähdä sinut, tehdä jotain kivaa, mitä vain. Sanoin sille pojannäköiselle miehelle. Koska minä luulen, että se ymmärtää. Kuolleet isät ja niiden tyttäret. Vuosipäivät, isänpäivät ja muutaman kyyneleenkin jos ne tulevat.

Se on hämmentynyt ja hämmentää. Mutta luulen, että se voisi kestää yhden särökkään tytön. Yhden, jossa on kolhuja. Sellaisia, joita tulee, kun isät kuolevat ja kaikenlaista tapahtuu. Yhden, joka ei ole kiiltävä mutta seisoo nyt omilla jaloillaan. Ujostelee vähän, muttei hätkähdä vähästä.

Kestää senkin, jos salaatista löytyy ötököitä. Ja lupaa soittaa, jos tuntuu siltä.

2011-11-06T01:10:00.002+02:00

Kunpa rakkaus tulisi.
Kunpa rakkaus tulisi
helposti
kepeästi
viiltämättä.
Ilman menneisyyttä.

Kun kulkisin pitkänsillan yli
silmät vuotaisivat vain tuulesta.

Kunpa rakkaus tulisi.

2011-11-04T08:50:00.002+02:00

Toissapäivänä kävelin Töölön puistoissa yhden ihanan kanssa.

Eilen vartijapoika pyysi minun puhelinnumeroani (vitsillä) ja kun kysyin asiakkaalta, monta lippua se haluaa, se vastasi: "Kaksi, jos sinäkin tulet" (vitsillä, tiedättehän).

Näkyykö se niin selvästi?

2011-11-01T10:12:00.002+02:00

Tänään, ja jo neljänä päivänä, minulla on perhosia vatsassa. Haluaisin kertoa sen kaikille. Sanoa: salli tämä minulle. Maailma ja se joku, joka päättää kuka saa ja kenelle annetaan, kuka jää yksin. Sinä tyttö, ystävä, joka tiedät millaista on kaivata. Sinä hymykuoppainen mies, joka näytät pojalta.

Salli tämä minulle.

2011-10-30T16:56:00.001+02:00

Vallankumous voi alkaa tästä, tästäkin. Tai jokin muu.

luetteloidaan hiljalleen

2011-10-30T15:26:00.001+02:00

Työväenliikkeen kirjastolla
oli tovereita
vanhoja kirjoja
hyllyjä, joiden päässä lukee "luetteloidaan hiljalleen"
ja Basso-lehtiä.

Turvallinen paikka
Katri Valan helmoissa.

2011-10-30T08:07:00.002+02:00

Ja yhtäkkiä sen pojan paidankauluksessa
oli minun huulipunaani.

2011-10-26T23:08:00.000+03:00

Rakkautta, tarvitsisin vähän rakkautta.

2011-10-25T22:15:00.001+03:00

Lauantai-iltana, puolitoista viikkoa sitten, meinasin ajaa autolla moottoritien ramppia väärään suuntaan. Pimeässä, väsyneenä, kolmen kuukauden ajotauon jälkeen. En ole koskaan uskonut, että niin voi käydä vahingossa.

lokakuun valo

2011-10-25T12:37:00.003+03:00

Olen tullut siihen tulokseen, että lokakuun valo on kauneinta Suomessa. Kuuraisten peltojen yllä leijuu paksu usva, jonka aurinko maalaa kultaiseksi. Viimeiset, pakahduttavankeltaiset lehdet hehkuvat eivätkä antaisi periksi millään. Olen onnekas, kun välillä saan viettää vapaapäiviä kesken kaiken ja vain katsella. Koska sitä ei voi kuvata.

Pariisissa kauneinta oli tammikuun valo ja lehdettömät puut.

2011-10-12T09:03:00.002+03:00

Lintuparvet tervehtivät minua Helsingin taivaalla. Itäkeskuksen kattotasanteen yllä ne tekevät kaksi kunniakierrosta ja lentävät pois. Lähtevät, ja mietin, haluaisinko minäkin.

2011-10-11T16:46:00.004+03:00

Pitkään pidin tärkeimpiä valokuvia kehyksissä kirjahyllyssä. Minä ja veikka minun 18-vuotissyntymäpäivilläni, minä ja äiti satamassa, ukki torkkupeiton alla lukemassa, isi ja minä pienenä lampaita katsomassa ja vielä isä yksin viimeisessä valokuvassa, siinä joka otettiin kaksi päivää ennen kuolemaa.

Ennen Ranskaan lähtöä otin kuvat kehyksistä ja pakkasin johonkin niin hyvään talteen, etten vieläkään ole löytänyt. Oikeastaan siellä kaukana oli helpompikin olla niin, ilman mitään, mikä tekisi kipeää. Muistamatta. Edes välillä.

Tänään sielunsisko lähetti vauvakuvia maailman ihanimmasta tytöntylleröstä, joka on tämän hullunkurisen perheen ensimmäinen kaksituhattalukulainen. Siskontyttö, lapsenlapsi ja kummitytär, vaikkei mitään oikeaa, verisukua olekaan. Silti lähempänä sydäntä kuin kukaan.

Vihdoin kaivoin tyhjät, pölyiset valokuvakehykset esiin.

2011-10-08T23:10:00.003+03:00

Aikaa myöten tulee helpommaksi olla se tyttö, jota kukaan ei muista pyytää mukaan. Huomaatteko?

2011-10-08T22:04:00.003+03:00

Lipaston päällä oli kuihtuneita fuksianpunaisia gerberoita kahdessa maljakossa ja minä muistin, etten koskaan halunnut kukkia. Muistin ne päivät, kun sinivalkoiset kukkakimput täyttivät koko surutalon, niin että ilma kävi raskaaksi hengittää ja joskus kolmenkymmenen maljakollisen jälkeen lakkasin laskemasta.

Leikkokukat eivät satu enää.

2011-10-07T17:24:00.001+03:00

Aamuisin ajan aurinkoa vastaan. Haagassa on seitsemältä vielä pilkkopimeää, mutta Viikissä sarastaa jo. Peltivasikka ja autonrengasgorilla tervehtivät minua.

tuuletus

2011-10-05T22:39:00.002+03:00

Ja sitten joskus tekee ihan hyvää antaa tulla. Ladata pöytään kaikki mikä ottaa päähän. Vauhkota, kiroilla ja solvatakin sopivasti. Juputtaa, urputtaa ja winettää. Vänistä. Ja päästää irti.

Ei ehkä päin naamaa, mutta jollekin, joka tajuaa.

Sitten voi istahtaa alas juomaan päiväkahvia, syömään mustikkaleivoksia ja vaaleanpunaisia bébéjä. Antautua keskusteluun, joka kulkee sujuvasti lihaksikkaista pojista perhetragedioihin ja pitsipolvisukkiin.

2011-10-05T22:22:00.002+03:00

se poika on niin kamalan lihaksikaskin
sellainen, että sen rintalihakset näkyvät paidan läpi
ja joskus värähtelevät hiljaa

lisää lempee

2011-10-04T21:56:00.004+03:00

Olen päättänyt, että lokakuusta tulee hellä, kiltti kuukausi. Zen. Koska väärään suuntaan on oltu matkalla jo hetki.

Leukaperät kiristyvät. Pää kipunoi. Otsassa kasvaa näppyjä. Iltaisin pyörin lakanoissa, hikoilen. Mieli ei hiljene, henki ei kulje. Ovet ovat liian tiukkaan kiinni.

Olen kuvitellut olevani muita parempi. Välillä aiheesta, mutta se myrkyttää sittenkin. Jos ajattelee, että ne ovat tyhmempiä. Että mikseivät ne tajua. Miksi hitossa ne tuollaisia kyselevät.

Olen tuohtunut asiakkaisiin, jotka viskelevät passejaan minulle ja viskellyt takaisin kuin keskenkasvuinen. Nakellut niskojani. Sadatellut kassajonoissa. Kiukutellut työkavereille, tai niille toisille joita samalla työpaikalla käy.

En antanut postipojalle vettä, vaikka se olisi vaatinut vain kääntymisen ympäri, portaiden nousemisen ja lasin täyttämisen. En ehdi, sanoin, anteeksi. Vaikka oikeasti en vain viitsinyt.

(Kannoin tästä kamalan huonoa omaatuntoa. Kaveri lohdutti sanomalla, että ainakin nyt jokainen, jolle kerrot tuon tarinan, viitsii kääntyä ja auttaa janoista. Teettehän niin.)

Olen ollut se vihainen ja katkera nainen. Vain pieninä pilkahduksina, onneksi. Mutta ilman mitään hyväksyttävää syytä. Eikä se tee hyvää minulle. Eikä kenellekään muulle. Siis, ei enää hapanta, karvasta sappea.

pukuhuoneessa

2011-10-04T15:24:00.002+03:00

Jumppasaleissa, pukuhuoneessa, tunnin jälkeen suihkussa minä katselen toisten naisten vartaloita. Ne ovat kauniita eri tavalla kuin miesten. Pehmeitä, kaarevia. Ja kaikissa on joku tärkeä, suloinen kohta: pitkä kaula, leikittelevä lantio, kapeat voimakkaat jalat.

Tänään silmiin sattui, kun katselin tyttöä, joka oli laihtunut luurangoksi. Kaikki törrötti ohuen ihon alta, liian suurten vaatteiden alta, tatuointien ja lävistysten alta. Se vartalo oli joka paikassa, minne katseeni käänsin. Koristeltuna se huusi katsomaan, tuijottamaan, kauhistumaan. Ja kuitenkin pakotti kääntämään katseen pois. Kuvotti.

se epäitsenäisyysjulistus

2011-10-02T21:58:00.004+03:00

Joka päivä tuntuu, että olisi parempi. Jonkun kanssa. Jonkun vierestä. Jonkun vuoksi, tähden, takia, edestä. Tai jonkun jälkeen.

Välillä tiedän, että se on jo muuttanut minuun lopullisesti asumaan. Kaipaus. Yksinäisyys, joka ei väisty vaikka ihmisiä ei enää ole ikävä. Jotain yhtä vaan. Tuntuu kuin koko tunne olisi turtunut, kadonnut minusta. Näivettynyt. Ei näin pitkän ikävän jälkeen enää. Kukaan kosketa. Eikä kukaan enää voi olla näitä lukemattomia tarinoita kauniimpi.

Välillä se raastaa rikki, pakottaisi repimään rintansa auki ja ulvomaan lohduttomana. Jos uskaltaisi antaa sille lupauksenkin. Uskaltaisi odottaa lihaa ja verta. Enää.