tällaisiksi kuvittelen kaikki lauantai-iltani

humala
sellainen seitinohut
tai vähän raskaampi
joka kotimatkalla painaa silmäluomia
ja vähän askelta

ei mitään liikaa
hyvää ruokaa
hyvät ystävät
puheenaiheet, jotka ovat vähän vaarallisia
pelottavia
ja silti saa puhua suunsa puhtaaksi

mun elämä

"Kirjailijaksi päätyvät ne, jotka ovat epäonnistuneet kaikessa muussa."

- Mikko Rimminen

Käyköhän mullekin noin sitten, kun ihan kaikki muut, ne viimeisetkin, on hankkineet omistusasunnon ja tutkinnon ja vakituisen työpaikan ja miehen ja pari toukkaa? Sitten kun mä edelleen seison yksin punaisissa valoissa sukat makkaralla ja nenä vuotaen ja heittelen pikkukiviä pimeisiin ikkunoihin?

komento takaisin

En näköjään olekaan. Liian väsynyt ja kipeä. Eikä se verho ole tarpeeksi paksu.

Mikä helvetti tää tämmöinen maailma on, missä koiratkin kuolee? Eikö se riitä, että rahat loppuu ja rakkaus katoaa ja ihmiset sairastuu syöpään?

speksit

Kuten sanoin, vanha vuosi päättyi ja uusi alkoi hyvin. Totta, olisin halunnut olla Barcelonassa. Mutten ollut, enkä siksi pysty kuvittelemaan parempia juhlia kuin ne joissa olin. Juhlissa oli yksi paras kaveri ja sen tyttöystävä, josta on tullut kaveri vaikka sinne pitikin kulkea pitkä tie. Siellä oli ihmisiä, jotka olen nähnyt kerran aiemmin ja sellaisia, joita en ollut nähnyt koskaan. Silti hetkeäkään ei ollut ulkopuolinen olo. Ei edes silloin, kun raketit paukkuivat ja kaikkia muita suuteli joku. Aamuyöstä kuuntelin, kun yksi humalainen oikeustieteilijä ja yksi humalainen teekkari puhuivat yhteiskuntapolitiikkaa. Ja niiden sanoissa oli järkeä, ja lohtua. Paras kaveri nukahti sohvalle puoliksi minun syliini, kaikki muut olivat nukkuneet jo tunteja. Mutta minä valvoin aamuun saakka ja puhuin totuuksia yhden pojan kanssa, jolta sain lisäpisteitä kun sanoin vauvoja toukiksi. Se saattoi minut juna-asemalle aamukahdeksan jälkeen ja meni sitten nukkumaan kihlattunsa viereen. Juuri se teki kaikista sanoista niin helppoja ja kevyitä.

Ensimmäisestä junasta näin vain takavalot, mutten ollut millänikään. Odottelin puoli tuntia Espoon asemalla muiden juhlista kotiin palaavien kanssa ja luin Siilin eleganssia ranskaksi. Junassa kuuntelin kahden nistin kinastelua siitä, onko ne koukussa kun niillä ei ole samanlaiset vieroitusoireet. Ulkona ei ollut ketään ja maailma näytti lumipyryssä mustavalkoiselta. Kävin nukkumaan aamukymmeneltä ja nukuin koko valoisan ajan ohi, mutta sekään ei haitannut. Tyttö juna-aseman päästä tuli kylään, koska sitä ei haittaa likainen kylppäri ja sotkuinen koti. Sen kanssa voi kattaa lattialle, jos ei jaksa siivota pöytää. Ja sen kanssa voi syödä aamiaista iltakahdeksalta. Sellaisia ihmisiä minä tarvitsen lisää. Niiden kanssa on hyvä aloittaa uusi vuosi.