loppu tai

Täällä oli yhteensä 924 kirjoitusta ja seitsemän vuotta.

Isoja palasia minusta ja pienempiä monista muista. Muutamista liian suuria. Jokainen pala on tallessa, vaikka yhtä ehjää ja suurta niistä ei enää saa.

Hetkeen en tiennut, minne sanani panna ja mitä niillä tehdä. Tuntui yhtä aikaa monelta: Että en enää koskaan kirjoita sanaakaan enkä ainakaan kenellekään toiselle. Että sanoista on tullut vihollisia. Ehkä kiinnyin niihin liikaa ja ne kääntyivät minua vastaan. Ehkä löysin jonkun toisen kielen. Ehkä löydän.

Tuntui siltäkin, että jos lakkaan sanomasta, huutamasta äänettä, lakkaan hengittämästä. Voin yhtä hyvin lakata hengittämästä.

Nyt, kahden kuukauden jälkeen tuntuu, etten ehkä koskaan lakkaa sanomasta. Kun sanoille ei ollut paikkaa täällä, ne etsivät paikkansa toisaalta. Niin ne jatkossakin tekevät, mutta nämä saavat olla täällä.

ranskalaiset miehet ja pulisongit (törkeä runo)

Luxembourgin puiston kupeessa, kun Pariisi on pelkkää hikeä, joka liimaa pumpulimekon alaselän kaarteeseen.  Kiharatukkainen mies kuin Ranskan kuvaksi tehty pysäyttää minut. Puhuu niin kuin joka toinen mies sen kadun laidalla, kaikkien niiden katujen laidoilla kaikkina niinä hikisinä iltapäivinä. Niin kuin kaikille naisille lyhyissä mekoissa kaikilla kaduilla paljaille säärille sileille reisille ja.

Minulla on etuhampaiden välissä ruoantähteitä eikä se voi itselleen mitään. Pumpulimekko, alaselän kaarre, vastalakatut vaaleanpunaiset kynnet ja etuhampaiden välissä ruoantähteitä – niissä on kaikki.

Enkä minä, minä en voi itselleni mitään.

Kuin tekosyyksi se vie minut Vavinin kaduille. Juottaa minun pääni pyörälle vääränvärisillä viineillä, tarttuu kädestä ja juoksuttaa pois ennen kuin ehdimme saada laskun. Kuin pääni ei olisi jo pyörällä, kuin se ei jo saisi päätäni pyörälle kuin vielä tarvitsisin viiniä ja villin nuoruuden jäljittelyä.

Eikä se anna minun puhua Pariisista rakkauden kaupunkia vaan sulkee minun suuni omallaan, painaa kipeästi selkä vasten rosoista alakoulun seinää, kämmenen ylös paljaalle pakaralle, sifonkien ja pitsien alle.

Sen käsien ja minun maidonvalkoisen ihoni välissä oli vain sifonkia ja pitsiä eikä kohta enää niitäkään.

Kylpyhuoneen peilin edessä se piirtää minut pisteestä pisteeseen, minun maidonvalkoisen ihoni joka on yhtä pehmeää reisien päällä kuin lanteiden päällä. Piirtää jokaisen kohdan, josta me toisiimme sovimme. Taivuttaa minut pesualtaan päälle ja sovittaa meidät jokaisesta kohdasta yhteen.

Oikealla pylvässängyllä (tummaa puuta, purppuraiset lakanat) sen sylki on minun hikeäni, minun hikeni on sen. Ranskalaiset miehet ja pulisongit maidonvalkoisilla, vahvoilla reisillä – tiedän se on vain yksi klisee mutta niille minä olen heikko.

Porraskäytävään se saattaa minut ilman rihmankiertämää, ilman harkintaa.

toteemieläin

Minulla oli kaulassa jalkapuoli kettu. Näin sen joskus myyntipöydällä tassu katkenneena. Tiesin heti: tuo on minun. Sain puoleen hintaan, sillä ei viallisella ole arvoa.

Ketun jalasta oli lohkeamassa toinen pala. Minä pidin siitä kiinni ja sanoin: En voi antaa sen irrota. Miten tämän ketun käy, jos siltä viedään vielä loputkin? Miten se muka pärjää, ilman kokonaista jalkaa? Silloin se on vielä enemmän rikki.

Ystäväni vastasi: Anna sen jalan mennä. Kolmijalkaiset koiratkin pärjäävät. Juoksevatkin.

Sen palasen otin silti talteen.

alku ja loppu

Tässä välissä oli 920 kirjoitusta ja melkein seitsemän vuotta.

Isoja palasia minusta ja pienempiä monista muista. Muutamista liian suuria. Jokainen pala on tallessa, vaikka yhtä ehjää ja suurta niistä ei enää saa.

Nyt juuri en tiedä, minne sanani panna ja mitä niillä tehdä. Tuntuu yhtä aikaa monelta: Että en enää koskaan kirjoita sanaakaan enkä ainakaan kenellekään toiselle. Että sanoista on tullut vihollisia. Ehkä kiinnyin niihin liikaa ja ne kääntyivät minua vastaan. Ehkä löysin jonkun toisen kielen. Ehkä löydän.

Vielä tuntuu siltäkin, että jos lakkaan sanomasta, huutamasta äänettä, lakkaan hengittämästä. Voin yhtä hyvin lakata hengittämästä.  

ainakin vähintään

Tiina kirjoitti personal traineristaan hienosti, niin että johonkin kolahti: ”Tämä on varmaan tämmöinen hetki, kun yleensä vetäydyn ihmissuhteesta (enkä tarkoita parisuhdetta), jos mennään näin epämukavuusalueelle. Rainerini kanssa en sitä kuitenkaan tee (enkä voisikaan), koska tyyppi saa huomattavasti enemmän erivapauksia epämukavuusalueeni ja henkilökohtaisen tilani suhteen kuin juurikaan kukaan edes läheisin ystäväni. Mutta siitähän minä kai sille maksan. Yritän nyt olla liikaa vetäytymättä takaisin kuoreeni, kun nyt olen tyypin näinkin lähelle päästänyt.”

Minä vastasin: ”Jännä, miten samanlaiselta personal trainer - ja psykoterapeuttisuhde kuulostaa. Kun pitäisi antaa toisen tulla epämukavuusalueelle ja lähelle. Ja miten odottaa hyväksyntää, vaikka tietää olevansa miten kovapäinen ja että se kovapäisyys ei välttämättä juuri tässä, juuri nyt auta.

Joskus kolme vuotta sitten annoin kehoni toisten ihmisten käsiin luottavaisemmin kuin koskaan. Kävin samaan aikaan ja lähekkäin fysioterapeutilla, silmälääkärillä ja ortoptikolla, kipeitä leukoja hoitavalla hammaslääkärillä, kauniilla nuorella mieshierojalla ja joogatunneilla, jossa ohjaaja lempeästi kosketti ja ohjasi jäseniä oikeisiin asentoihin ja suuntiin. Olin päästä varpaisiin niin pahassa jumissa, niin kippurassa, että itse en osannut sitä enää avata. Kaikkien niiden lempeiden käsien kosketus pelotti ja teki kipeääkin, mutta lopulta tunsin oloni omassa kehossani, omien lihasteni sisässä paremmaksi kuin vuosikausiin.

Tuolloin jumin takana oli ikävää ja koti-ikävää, eksymisen tunnetta, stressiä. Joskus kipu mielessä tuntuu kipuna kehossa. Mitä enemmän fyysinen tasapaino karttui, sitä rauhallisempi olin myös oman mieleni kanssa.

Laulajaystäväni puhui joskus ajasta, kun laulu katosi. Se kaikkein omin, kaikkein tärkein asia katosi. Hän sanoi: Oli pakko löytää muita väyliä. Kun aloin käyttää kehoani, pää selkisi eikä laulamattomuuskaan tehnyt yhtä kipeää.

Minä en usko siihen, että masennuksesta tai kipeästä mielestä voi parantua ottamalla itseään niskasta kiinni ja lähtemällä ulos lenkille. Siihen uskon, että mieli ja keho ovat niin kiinni toisissaan, ettei toinen voi voida hyvin ilman toista.

Tällä hetkellä minun kipuni tuntuu eniten päässä, sydämessä, mielessä ja sielussa. Tällä hetkellä paras lääke siihen olisi, jos uskaltaisi antaa mielensä toisten ihmisten käsiin. Terapeutin käsiin mutta myös muiden sellaisten ihmisten, jotka voivat auttaa joissain toisissa asioissa.

Kun hartialihaksia hierotaan, myös leuan ja kasvojen lihakset rentoutuvat. Kun yhdelle ihmiselle tekee muuriinsa raon, myös muiden on helpompi päästä sisään. Tai ainakin vähintään kurkistaa.