Oltiin kesällä Jurmossa. Se on piskuinen saari Turun ulkosaaristossa, puolessa välissä Helsinkiä ja Tukholmaa, lähimpänä merta. Siellä asuu muutama ihminen, kaksi alpakkaa ja paljon lintuja. Siellä on kanervia ja pyöreitä kiviä ja kaunista. Löysin muistikirjastani tänään ajatuksia Jurmon matkalta.
"17.8.2007
Olin unohtanut, mitä kanervat ovat. En muistanut miltä tuntuu kävellä metsäpolkua ja pysähtyä välillä noukkimaan suuhunsa tuoreita marjoja. En muistanut miten sileältä meren pyöreiksi hiomat kivet tuntuvat kämmeneen.
Täällä saaressa avuttomuus tuntuu erilaiselta kuin kaupungissa. Jotenkin turvalliselta ja lohdulliselta. Kaupungissa avuttomuus on pelkoa ja toivottomuutta. Sitä halutaan hallita kielloin ja rajoituksin. Ja mitä enemmän aitoja pystytetään, sitä enemmän on pelättävää.
Täällä luonnon helmassa on helpompi tunnustaa vajavaisuutensa. Se, että asiat menevät niin kuin niiden kuuluu eikä elämää kannata turhaan yrittää kahlita, kun ei sitä kuitenkaan saa kiinni.
Kaupungissa voi pärjätä rahalla ja kauniilla ulkonäöllä, kirjaviisaudella tai tosi-tv-maineella. Mutta kuinka viisas onkaan se, joka tuntee meren ja lintujen äänet, tietää kukkien nimet ja osaa elää vuoden kierron mukaan, kellosta ja kalenterista huolehtimatta.
Kaupungissa ei koskaan ole näin paljon tähtiä."
Hiukan naiveja sanoja, vaikka kumpusivatkin vilpittömästi maalaistytön sydämestä. Onnellista siellä silti oli, vaikka ei kaupungissakaan oikeastaan ole vikaa. Syksyinen Helsinki on sekin melkein lohdullinen.
