Oltiin kesällä Jurmossa. Se on piskuinen saari Turun ulkosaaristossa, puolessa välissä Helsinkiä ja Tukholmaa, lähimpänä merta. Siellä asuu muutama ihminen, kaksi alpakkaa ja paljon lintuja. Siellä on kanervia ja pyöreitä kiviä ja kaunista. Löysin muistikirjastani tänään ajatuksia Jurmon matkalta.
"17.8.2007
Olin unohtanut, mitä kanervat ovat. En muistanut miltä tuntuu kävellä metsäpolkua ja pysähtyä välillä noukkimaan suuhunsa tuoreita marjoja. En muistanut miten sileältä meren pyöreiksi hiomat kivet tuntuvat kämmeneen.
Täällä saaressa avuttomuus tuntuu erilaiselta kuin kaupungissa. Jotenkin turvalliselta ja lohdulliselta. Kaupungissa avuttomuus on pelkoa ja toivottomuutta. Sitä halutaan hallita kielloin ja rajoituksin. Ja mitä enemmän aitoja pystytetään, sitä enemmän on pelättävää.
Täällä luonnon helmassa on helpompi tunnustaa vajavaisuutensa. Se, että asiat menevät niin kuin niiden kuuluu eikä elämää kannata turhaan yrittää kahlita, kun ei sitä kuitenkaan saa kiinni.
Kaupungissa voi pärjätä rahalla ja kauniilla ulkonäöllä, kirjaviisaudella tai tosi-tv-maineella. Mutta kuinka viisas onkaan se, joka tuntee meren ja lintujen äänet, tietää kukkien nimet ja osaa elää vuoden kierron mukaan, kellosta ja kalenterista huolehtimatta.
Kaupungissa ei koskaan ole näin paljon tähtiä."
Hiukan naiveja sanoja, vaikka kumpusivatkin vilpittömästi maalaistytön sydämestä. Onnellista siellä silti oli, vaikka ei kaupungissakaan oikeastaan ole vikaa. Syksyinen Helsinki on sekin melkein lohdullinen.
4 kommenttia:
Lähiön aamu syksyllä: Vähän kohta varmaan taas palelee, kun astuu ovesta ulos. Ei sitten taaskaan voinut laittaa tarpeeksi vaatteita päälle. Bussikin tais just mennä... En lähde!
Mutta se tunne kun saa lopulta itsensä ulos! Kirpeä ilma, syksyn lehtien kostean ummehtunut tuoksu, auton tuulilaseihin tiivistynyt kosteus... Kaupunki syksyllä! Rokkenroll!
Tunnustin kerran rakastavani sitä ääntä, joka lähtee moottoritiellä töihin kaahailevista autoista koleana syysaamuna. Siis sitä tasaista huminaa, joka kantautuu kilometrien päähän ja muistuttaa muiden ihmisten aamuherätyksistä syksyisessä kaupungissa. Huttisista kotoisin oleva ystäväni totesi tähän: "Kyllä täytyy olla läpeensä kaupunkilainen, jos moottoritien melua rakastaa!" Hän on oikeassa. Ja Helsinki on kaunis syksylläkin.
Minun mielestäni paras kesän merkki on se, kun moottoritiellä saa taas ajaa 120km/h. Jonkun verran katujen kasvatti olen siis minäkin, vaikka useimmiten sataakahtakymppiä olen ajanut Neuvottoman ja Helilän välillä.
Helsingillä on hetkensä. Kun tarpeeksi jaksaa odottaa, se saattaa paljastaa kauniit kasvonsa myös ulkopaikkakuntalaiselle, maalaistytöllekin.
Joskus se on rumakin. Niin kuin Pyhimys sanoo: Stadi on yöllä sen hetkisen kaunis mut aamulla sataa ku saavista taas... Helsinki on kaunis keväällä ja on se syksylläkin. Kaupungissa vaan on joskus kiireistä ja yksinäistä, paljon sisäistä rumuutta. Maallakin vaietaan ja käännetään katse maahan.
p.s. Rakastan minäkin moottoritien hurinaa. Nukahdin siihen 15 vuotta joka yö, kun rekat ajoivat kilometrin päästä ohi, Venäjälle ja takaisin. Tai rekkajonoihin. Siellä Neuvottomassa.
AA! Se on niin parasta!
Lähetä kommentti