"Lumisateen ennustettiin jatkuvan ainakin huomiseen, ajokelistä varoitettiin, pakkanen kiristyisi ja tulisi sellainen yö, jolloin vanhukset juuttuisivat lumihankiin, kodittomat paleltuisivat jäätyneiden venepressujen alle, mutta kummilapset Nepalissa saisivat postikorttinsa."
-Lumipäiväkirja, Joel Haahtela
Kävely öisessä, lumisessa Helsingissä on jotenkin nurinkurista ja melkein mahdotonta, mutta se saa maailman asettumaan hetkeksi oikeaan paikkaan. Lumeen hautautunut maisema lohduttaa hyvinvointiteorioiden tavaamisesta ja itkusta kipeitä silmiä. On hetken lupa hengittää, joskus vielä nauraakin. Tila ja aika yhtä aikaa, yhtä paikallaan.
Lunta varrottiin vuosia, sen katoamisesta kohistiin ja kun se sitten tuli, kokonainen kansakunta ja puoli Eurooppaa meni sekaisin. Kodit jäivät ilman sähköä ja autot juuttuivat penkkoihin. Pietarissa vanhukset hukkuivat myrskyyn. Huomisaamuna VR:n junat eivät taaskaan kulkisi. Ja tämä on maa, jonka lävitse kulkee pohjoinen napapiiri.
Lumessa on jotain lohdullista; siinä, että talvi tuli sittenkin, vihdoinkin. Ehkä meillä on vielä mahdollisuus. Tai ehkä meillä on uusi mahdollisuus.
