Mitä voi tehdä, jos on Earth Hour, nälkä ja keittiö täynnä tiskaamattomia astioita? Istua keskelle yksiön lattiaa ja pyöritellä gnochheja kynttilän valossa.
Sain tänään yhden sähköpostin, jota luulin roskapostiksi. Mietin kaksi sekuntia ja poistin sen. Minuutin päästä tajusin, että se oli italialaispojalta, jota saatan rakastaa eniten maailmassa. Mietin: mitä jos se olisi ollut elämäni tärkein hetki? Tai mitä jos se oli?
sunnuntai 27. maaliskuuta 2011
maanantai 14. maaliskuuta 2011
japani
Minun tekee aina mieli vähän halveksua, kun katastrofiuutisissa kaikkein isoimmat otsikot aina kertovat siitä, kuinka monta suomalaista alueella on. Jos kymmenentuhatta ihmistä kuolee, on ihan sama, ovatko ne syntyneet rajan tällä vai toisella puolella. Mutta kun kuulin Japanista, en ensin ehtinyt ajatella ollenkaan niitä tuhansia kasvottomia. Minä ajattelin Takoa, Keikoa ja Mikakoa. Viime kuulemalta he kaikki ovat ehjänä ja silti minun sydänalassani kaihertaa jokin sanaton suru - ne kymmenentuhatta muuta.
Turhauttaa, enemmän kuin pitkään aikaan, etten voi tehdä oikein mitään. Olen täällä ja toteutan omaa pientä elämääni, joka onnekkaasti ja sattuman kaupalla tapahtuu täällä, jossa suurin luonnonuhka on lumihankeen sammuminen. Naureskelen ihmisten tuohtumukselle, kun junat ovat myöhässä; iloitsen siitä, kun luonto näyttää voimansa. Mutta tässä ei ole enää mitään iloista. Eikö vähempi todella riitä?
Haluaisin lähteä sinne, nyt heti paikalla. Haluaisin työntää käteni tuhkaan ja kaivaa esiin edes rippeet. Haluaisin lähettää aamupuuroni tuhoalueiden saartamille pikkujapanialaisille. Tai kaikille muille maailman osattomille.
Haluaisin nähdä, että pidettäisiin huolta. Toisista. Eikä vain hamstrattaisi joditabletteja ja murehdittaisi omasta navasta. Vaistonvaraisesti ja vailla mitään päteviä perusteluja vastustan kyllä ydinvoimaa; se on minusta pelottavaa, etenkin silloin kun voimalaan osuu maanjäristys maassa jonka väestötiheys on melkein 350 ihmistä neliökilometrillä. Ydinvoimasta pitäisi keskustella, sitä pitäisi vastustaa ja nousta barrikadeille ja keksiä jotain muuta. Mutta nyt, juuri nyt pitäisi ensin miettiä, miten me voisimme auttaa niitä, joille ydintuho olisi puhdas helpotus, koska kaikki muu on jo koettu ja mennyttä.
Turhauttaa, enemmän kuin pitkään aikaan, etten voi tehdä oikein mitään. Olen täällä ja toteutan omaa pientä elämääni, joka onnekkaasti ja sattuman kaupalla tapahtuu täällä, jossa suurin luonnonuhka on lumihankeen sammuminen. Naureskelen ihmisten tuohtumukselle, kun junat ovat myöhässä; iloitsen siitä, kun luonto näyttää voimansa. Mutta tässä ei ole enää mitään iloista. Eikö vähempi todella riitä?
Haluaisin lähteä sinne, nyt heti paikalla. Haluaisin työntää käteni tuhkaan ja kaivaa esiin edes rippeet. Haluaisin lähettää aamupuuroni tuhoalueiden saartamille pikkujapanialaisille. Tai kaikille muille maailman osattomille.
Haluaisin nähdä, että pidettäisiin huolta. Toisista. Eikä vain hamstrattaisi joditabletteja ja murehdittaisi omasta navasta. Vaistonvaraisesti ja vailla mitään päteviä perusteluja vastustan kyllä ydinvoimaa; se on minusta pelottavaa, etenkin silloin kun voimalaan osuu maanjäristys maassa jonka väestötiheys on melkein 350 ihmistä neliökilometrillä. Ydinvoimasta pitäisi keskustella, sitä pitäisi vastustaa ja nousta barrikadeille ja keksiä jotain muuta. Mutta nyt, juuri nyt pitäisi ensin miettiä, miten me voisimme auttaa niitä, joille ydintuho olisi puhdas helpotus, koska kaikki muu on jo koettu ja mennyttä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)