Minun tekee aina mieli vähän halveksua, kun katastrofiuutisissa kaikkein isoimmat otsikot aina kertovat siitä, kuinka monta suomalaista alueella on. Jos kymmenentuhatta ihmistä kuolee, on ihan sama, ovatko ne syntyneet rajan tällä vai toisella puolella. Mutta kun kuulin Japanista, en ensin ehtinyt ajatella ollenkaan niitä tuhansia kasvottomia. Minä ajattelin Takoa, Keikoa ja Mikakoa. Viime kuulemalta he kaikki ovat ehjänä ja silti minun sydänalassani kaihertaa jokin sanaton suru - ne kymmenentuhatta muuta.
Turhauttaa, enemmän kuin pitkään aikaan, etten voi tehdä oikein mitään. Olen täällä ja toteutan omaa pientä elämääni, joka onnekkaasti ja sattuman kaupalla tapahtuu täällä, jossa suurin luonnonuhka on lumihankeen sammuminen. Naureskelen ihmisten tuohtumukselle, kun junat ovat myöhässä; iloitsen siitä, kun luonto näyttää voimansa. Mutta tässä ei ole enää mitään iloista. Eikö vähempi todella riitä?
Haluaisin lähteä sinne, nyt heti paikalla. Haluaisin työntää käteni tuhkaan ja kaivaa esiin edes rippeet. Haluaisin lähettää aamupuuroni tuhoalueiden saartamille pikkujapanialaisille. Tai kaikille muille maailman osattomille.
Haluaisin nähdä, että pidettäisiin huolta. Toisista. Eikä vain hamstrattaisi joditabletteja ja murehdittaisi omasta navasta. Vaistonvaraisesti ja vailla mitään päteviä perusteluja vastustan kyllä ydinvoimaa; se on minusta pelottavaa, etenkin silloin kun voimalaan osuu maanjäristys maassa jonka väestötiheys on melkein 350 ihmistä neliökilometrillä. Ydinvoimasta pitäisi keskustella, sitä pitäisi vastustaa ja nousta barrikadeille ja keksiä jotain muuta. Mutta nyt, juuri nyt pitäisi ensin miettiä, miten me voisimme auttaa niitä, joille ydintuho olisi puhdas helpotus, koska kaikki muu on jo koettu ja mennyttä.
3 kommenttia:
Aika hiljaiseksi vetää ajatus niistä, jotka ovat mahdollisesti menettäneet kaiken omaisuutensa ja kaikki läheisensä. Onneksi japanilaiset ovat sisukkaita, en tiedä miten itse tuollaisesta selviäisin.
Hyvä kuulla, että sun tärkeät ovat kunnossa! Itellä kans nyt siinä mielessä nous pala kurkkuun, ehkä itsekkäästi(?), koska kotimimmi tuli ihan vasta pari viikkoa sitten tuolta takaisin. Onhan se ihan karseeta, mitä siellä tapahtuu. Se jotenkin saa mun ärtymyksen uutisoinnista laantumaan (ärtymyksen siitä, että aina uutisoidaan suomalaisista, että uutisoidaan, miten maailmantalous kärsii, että uutisoidaan Japanista, muttei niistä monista paljon köyhemmistä...) Mutta kuten Tiina totesi, japanilaiset ovat sisukkaita ja onneksi heillä on paremmat lähtökohdat lähteä rakentamaan uutta kuin esim. Haitilla.
Toki nää ajatukset ei vähennä sitä, että itellä on pieni ja voimaton olo. Jotenkin haluan uskoa, että silläkin on jotain merkitystä, että välitetään.
Ihmiset on sisukkaita, uskomattoman ja välillä pelottavankin sisukkaita. Vaikka se kornilta kuulostaakin, niin ainakin se on hyvä, että Japanilla tosiaan on paremmat voimavarat selvitytyä kriisistä kuin monilla muilla mailla. Ne ei ole kovin köyhiä, niillä on kai aika neutraalit poliittiset suhteet joten ne saa ulkopuolista apua ja ne oli jonkin verran osanneet varautuakin. Silti 15 000 kuollutta ihmistä on ihan kamalasti ja on tosiaan vaikeaa kuvitella, miten kaikki oikeat yksittäiset ihmiset selviää tällaisista hullutuksista.
Vieläkin sydänalaa kaihertaa, kun ei ole varmaa tapahtuuko siellä vielä enemmän kauheuksia. Sekin suututtaa, kun yhdessä hetkessä koko maailman tuntui unohtavan, mitä Pohjois-Afrikassa tapahtuu vaikkei ne kriisit mihinkään kadonneet Japanin takia. Nyt joka puolella tuntuu olevan helvetti irti ja tuntuu jotenkin päivä päivältä hankalammalta elää tätä omaa pientä elämää ja olla siihen ihan tyytväinen. Mutta kyllä mäkin uskon ainakin, että välittäminen ei ole turhaa. Ilman sitä kai mitään muutakaan ei olisi, vaikka ei maailma silti tunnu aina kovin järjenmukaisesti toimivan.
Lähetä kommentti