aina on liian kauan

Huomenna yksi rakkaimmista lähtee. Viimeisellä lounaalla keskustelussa vilisivät sellaiset sanat kuin "pysyvästi" ja "vakituinen". Minä puhuin villivihanneksista ja muovipusseista kun en muustakaan osannut.

Erotessa en uskaltanut halata tarpeeksi tiukkaan, en saanut sanottua yhtään rohkaisevaa sanaa kun itku pyrki ääneenkin. Ajattelin: Jos tämä olisi elokuvaa, metrovaunussa vastapäätä istuutuisi elämäni mies ja hymyilisi kyyneleet pois. Sitä yhtä, joka huusi perääni englanniksi, en kuullut.

Tai sitten ajaisin huomenna tuhatta ja sataa lentokentälle ja juoksisin perään juuri, kun olet astumassa koneeseen. Tekisin kaikkeni, vaikka elokuvassa yhdellä hymylläkin saisin sinut jäämään.

Mutten aja enkä juokse. En tee mitään muuta kuin suren sinut pois. Niin monta kertaa tarrasin liian tiukkaan ja päästin aina vähän kauemmas. Nyt en voi muuta kuin surra kunnes se suru loppuu.

Minun piti tunnustaa rakkauteni. Kirjoittamalla. Kun ei kukaan ole koskaan opettanut puhumaan suoraan. Kului viikko, kaksi, kolme. Kohta se on vielä vähemmän kuin myöhäistä. Siksi minä en koskaan (mitä nyt normaalit ihmiset).

Yritin vitsailla siitä peilille: "Mä en varmaan ikinä..." Lause loppui siihen mistä itku alkoi.