Baaritiskillä se
puhui minulle suahilia ja pienistä tansanialaisista jalkapalloilijoista.
Aamuviideltä Hämeentiellä oli jo päivänvalo ja Hakaniemessä minä rohkaisin
mieleni. Se vei minut betoniseen maailmaansa, jossa lokit kirkuvat pitkin
valoisia öitä.
Enkä minä
odottanut mitään, mutta monet palat loksahtelivat kohdilleen ja oikein. Enkä
minä ajatellut tulevaa, mutta sain siitä lupauksia. Enkä minä osannut painaa
mieleeni tarpeeksi, mutta muistan tuoksun ja ihon ja kyömyn nenänkaaressa ja
monta irralliseksi jäänyttä tiedonpalaa.
Se kuva jäi
sitten kesken ja sitä minun on aina vaikea ymmärtää. Sen lauseissa oli liian
monia pisteitä perässä, eikä se soita minulle koskaan. Sen pöydillä oli pieniä
ikoneita, enkä minä saa ikinä kysyä, mistä ne ovat peräisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti