töissä

Minä saan haukkuja. Töissä nyt lähinnä. Siellä on ollut vähän helpompi nyt, mutta olen silti se rääväsuu, nopeasti syttyvä. Ja saan haukkuja. Viimeksi siitä, etten osaa puhua.

Mutta sitten on niitä toisia. Niitä, jotka suostuvat tulemaan vain minun tiskilleni, koska minä puhun niille pehmeää ranskaa. Niitä, jotka hymyilevät, kun jaksan kärsivällisesti kuunnella hitaita, haparoivia sanoja, opettaa sijamuotoja ja lausua vaikeita nimiä. Niitä jotka puolivahingossa alkavat kertoa velkahelvetistä, jota lusittiin kaksikymmentä vuotta. Ja lusittiin vain, koska oli joku jonka puolesta taistella.

Tai niin kuin tänään se ihana nainen, joka puhui hienoisesti änkyttäen, katkonaisilla lauseilla ja kirjoitti isoja, kömpelöitä kirjaimia kauas viivojen yli niin kuin lapset. Kun asia oli hoidettu, hän sanoi minulle: ”Kiitos, kun teillä on niin hyvä ja selkeä palvelu tällaisille hieman yksinkertaisemmillekin kansannaisille.”

Minä meinasin purskahtaa itkuun, huuli väpättäen hymyilin lämpimintä hymyäni. Niiden sanojen jälkeen kestän aika monet haukut.

Työkaveritkin ovat alkaneet sanoa: Sinusta näkee, että olet niitä. Sellainen, sosiaali-ihminen. Suhtaudut asiakkaisiin niin eri tavalla kuin kukaan.

Ihmisinä. Minulle he ovat ihmisiä.

isähetki

Tuli isähetki. Yhtäkkiä, kesken kuolemanhiljaisen työaamun.

Pelasin pasianssia, sitä hämähäkkipeliä. Sitä mitä isi pelasi illat pitkät, neljällä maalla. Mietti, puntaroi ja teki harkittuja virheitä. Arki-iltojen hiljaista taidetta. Eikä siihen peliin saanut kukaan muu koskea, että tilastot pysyivät kauniina.

Radiosta soi Bridge over troubled water. Meinattiin laittaa se hautajaismusiikiksi, mutta soitettiinkin Hetki lyö. Sitä isi aina lauloi karaokessa ja vieläkin kuulen korvissani sen äänen.

hyviä juttuja

Yhtenä iltana istuin aamuneljään keittiön lattialla parasystäväpojan kanssa, juomassa kahden tähden jaloviinaa ja puhumassa naisista. Pää omenatupakasta sekaisin. Myöhästyin iltajunasta ja aamulla eksyin kolme kertaa matkalla kotiin. Iltapäivällä kuitenkin marssin sateenkaaren väreissä, silkkikukkia hiuksissa.

Se suahilia puhunut, sen työhuone on yhden korttelin päässä minun uudesta kodistani. Näin sen jo kerran, kun kuljin ohi puu kainalossa. Mutten huudahtanut mitään. Tällaisia kieroja polkuja kulkee elämä.

Eilen tanssin sateessa, valkoiset kiharat sekaisin ja vilua varpaisiin. Katusoittajapoika sanoi minua ihanaksi kaloripommiksi. Hymyilin kauniimmin kuin viikkoihin.

Perjantai-iltana kuljin pitkin pitäjää ja katsoin kukkia ja parvekkeita, taloja ja ihmisiä. Kaikkea. Yhtäkkiä uusia ja vieraita, vaikka kuusi vuotta ne ovat olleet minun kotini. Kaikkia teitä en ole koskaan kulkenut ja monet näyttivät siltä kuin tekisin jo lähtöä.

pikkuhiljaa

Siivoan ja aivastelen. Heitän kaikki risat astiat, vaatteet ja vanhat lehdet pois, tahtoisin jo alkaa pakata pahvilaatikoita. Virittelen etikkaisia ansoja. Naapurissa räjäytellään.

Aamulla kuuntelin parvekkeenovenraosta humisevia puita ja rakennustyömaata. Yritän muistaa ne myöhemmin, vaikka odotankin jo kadun ääniä.