lahoista ja homeisista

Tämä vuosi on murtumista, luulen. Viime vuosi oli pysähtymistä. Mitään ei tapahtunut, kaikki pysyi paikoillaan tai korkeintaan jatkoi samaa vanhaa rataansa. Se oli tylsyyttä, taantumista, ehkä tyyntä ennen myrskyä.

Tämä vuosi on murtumista. Kipua ja haavoja, väsyneitä viikkoja, väärissä paikoissa itkemistä. Luopumista tai sen opettelemista. Ehkä jonkinlaista periksi antamista. Mille, siitä en ole vielä varma.

Luulen, että joskus pitää murtua kokonaan ennen kuin voi tulla ehjäksi. Joskus hajoillutta ei kannata enää korjata vaan ajaa kokonaan maan tasalle ja aloittaa alusta. Vääntyneillä nauloilla ei saa kasattua suoraa tai kestävää. Itseään ei pääse pakoon, ei niitä naarmuja, mutta paikalleen lahoaa.

Kunpa uskaltaisin murtua niin kovaa kuin täytyy. Kunpa en pelkäisi halkeamia. Kunpa uskaltaisin luottaa siihen, että minussa on arvokkaitakin paloja, että ne kannattaa kerätä talteen ja asetella kivijalkaan tai sopiviin kohtiin tilkkeeksi. Ja päästää irti niistä toisista, turhista, vääränmuotoisista. Lahoista ja homeisista.

Kunpa en niin jumalattoman kiivaasti yrittäisi hallita kaikkea, pitää kasassa ja kahlita. Kunpa uskaltaisin hajota ja luottaa siihen, että sen jälkeenkin minusta on jäljellä jotain. Koska kun jokin hajoaa perustuksia myöten, raunioiksi menevät kulissitkin. Se, mikä niiden rikkoonnuttua jää, saattaa olla tärkeintä.

Murtumista. Pienemmästä minä en opi, luulen.

Upeita päiviä
tässä kuussa
ja silti yksin lähijunassa repii sydäntä.

29

"Moi mä oon Riikka, 29 v. En mä vieläkään mikään vaimo, äiti tai maisteri ole, mut on tää kaikki silti aika siistiä ollut. Mä oon matkustanut 19 maassa, asunut kolmessa eurooppalaisessa pääkaupungissa, ollut kirjoilla kolmessa eri yliopistossa ja opiskellut kahdeksaa vierasta kieltä. Oon ollut A-klinikan siivooja ja sisäministeriön virkamies, liittynyt poliittiseen puolueeseen, juossut viisi puolimaratonia ja perustanut yhden osuuskunnan. Oon oppinut juomaan kahvia, viskiä ja olutta ja pitämään huonekasvit hengissä. Eilen kun ostin kahden desin pullon samppanjaa, jouduin näyttämään paperit Alkon myyjälle. Oon puoliorpo isin tyttö ja mulla on maailman siistein haitariperhe, johon kuuluu ainakin 12 jäsentä, sukua tai ei. Mun ystävät on outoja ja vinoja, mutta parhaita. Paljon oon hakannut päätä seinään, monta kertaa löytänyt vahingossa sateenkaaren päähän ja oon kai mä joskus vähän rakastanutkin."

viimeinen ilta

Viimeinen ilta 28-vuotiaana – se tuntui jotenkin paremmalta syyltä juhlia kuin 29-vuotissyntymäpäivä. Vaikka ystävä kirjoitti: Niin kauan kuin ikä alkaa kakkosella, on parikymppinen. Silti, enää vuoden verran. Koko ajan kauempana unelmista, lähempänä todellisuutta.

Viimeinen ilta 28-vuotiaana: viiltävän kaunista. Suvilahti, kaupungin tyylikkäimmät ihmiset ja konsertti, joka jätti minusta jäljelle pelkkiä kylmiä väreitä. Turvallisesti vereslihalla kävelimme tuulisen kaupungin katuja, otimme pöydän, yhden ranskalaisen omenasiiderin voimalla jaksoimme valomerkkiin asti. Vakavia, suoria sanoja. Kerrankin. Kiertelyä, kaartelua, niin kuin tavallista. Herkkiin kohtiin sohimista, avautumisia ja sulkeutumisia. Päätöksiä ja niistä kertomista. Pelkoa ja varovaisia haaveita. Kyyneleitä, joita en osaa estää ja elämä joka kuivaa sen minkä kasteleekin. Koska elämä on yks vitun ikuinen kesä.

Kotona pudotin lasisen lampun lattialle, enkä jaksanut hermostua. Onneahan sirpaleet tuovat, muistin. Jos tänään uskoisikin siihen. Jos jättäisi kivun, pelon ja haavat, alkaisi uuden vuoden uudelta sivulta. Jos 29-vuotiaana olisikin onnellinen.  

tarpeettoman maailman lohdullinen valssi

Nousin sängynpohjalta. Kuilusta, ainakin reunalle. Pörrötin valkoisen, liian pitkän poikatukan ja puin turvavaatteet: mustan lempihameen, musta villapaidan, mustaa päästä varpaisiin. Ja yhden kirkkaanpunaisen paidan, piiloon mutta kuin voimaksi.

Kävelin rantatielle, ja jo se tuuli teki olosta vähän keveämmän. Menin taas yhteen niistä paikoista, joissa en ole koskaan käynyt vaikka niin monta vuotta tämä kaupunki on jo ollut minun kotini. Istuin pimeässä teatterisalissa ja katsoin niitä ihmisiä, jotka osaavat olla esillä. Yhtä tuttua rokkitähtipoikaa ja muita, siellä lavalla, tekemässä sellaisia joita minäkin haluaisin osata ja uskaltaa.

Pelkäsin, että se yksi ihastuspoika, trubaduuri, karhunkaltainen mikälie tulee ja se tuli. Lamaannuin vähän, mutta se näyttikin yllättyvän vain iloisesti, kun väliajalla huomasi minut. Koko ajan hoin itselleni: minulla on lupa olla täällä, minulla on lupa olla täällä, minulla on lupa.

Ja lopulta, ihan vahingossa, tuli parempi olo. Tyynempi mieli. Minä pärjäsin ihan hyvin. Normaali ihminen olisi ehkä osannut hyvästellä kunnolla, luontevasti. Minä vain pujahdin ovenraosta, kun kukaan ei huomannut. Mutta minä kohtasin ne pelottavat ihmiset, minä nauroin niiden jutuille ja vitsailin viimeisestä kuin kuka tahansa. Naistenhuoneen peilistä minä katsoin väsyneenä mutta suloisena ja kun se Erich Frommia esittänyt kaunis partasuinen mies katsoi minua suoraan silmiin ja sanoi: Jokainen on runoilija, kun ”minä rakastan” ei enää riitä, olisin nyökytellyt painokkaasti jos vain olisin uskaltanut liikahtaakaan.

Kotimatkalla lauloin ääneen omakeksimiäni lauluja. Kenties joskus uskallan laulaa muillekin kuin vastatuulelle.

näin voisit nähdä

Muista tämä: Se hetki, kun seisot Hakaniementorin liikennevaloissa ja Lulu Gainsbourg laulaa Ne dis rieniä vain sinulle. Roskakatoksesta pelastetun kirjan sait loppuun matkalla, jätit sen raitiovaunun penkille jotta joku muukin lukisi. Poikkeat Kahvisiskojen telttaan aamukahville vaikka oikeasti on liian kylmä ja otat puuron sijaan munkkipossun, vaikka siksi että eilen oli se kolmannen nimen nimipäivä. Tuhlaat puolen viikon ruokarahat mansikoihin, kirsikoihin ja aprikooseihin, haet hallista vuohenjuustoa ja lämpimän, tuoksuvan limpun.

Kävelet kotiin paperipusseja kainalossa, sitä laululinjaa pitkiin, siihen taloon jonka takapihalla on joogakoulu. Vanha ovi on jäykkä, mutta sinä osaat avata sen koska se on ovi sinun kotiisi. Maljakossa valkoiset liljat ovat vielä nupullaan, ja kun niitä katsoo, ei laatikkopinoja edes huomaa.

Jos haluaisit, voisit herätä näin kaikkina aamuina. Näin voisit nähdä. Muista.