Poika vuoden takaa
nukkui minun vuoteessani yhden yön. Viisikymmentäkolme viikkoa siitä, kun
viimeksi lähti.
Kolme iltaa se
kierteli minua ja harhaista totuutta kuin se iänikuinen katti sitä polttavaa huttupataa.
Kolmannen yönä, lukemattomien nelostuoppien jälkeen se riehui, räyhäsi,
riuhtoi, ryntäsi päistikkaa Hämeentien autojen alle ja sai lopulta melkein rykäistyä haluamansa. Uskaltaakseen puhua minulle, sen oli juotava itsensä niin
humalaan, ettei se enää kyennyt puhumaan kuin hajanaisia sanoja: ”Sinun vikasi.
Sinä sellainen nainen. Minulle.”
Minä vain
nyökkäsin hiljaa, napitin sen takin, tartuin sen käteen ja talutin sen
viimaiselta kadulta isoon sänkyyn, pehmeän peiton alle. Eikä siitäkään tullut
alkua millekään.
Toisten juhlien raunioilla sen huonetoveri tarttui vuorostaan minun käteeni, mutta minä
en vastannut. Mielen – muttei sattuman – oikusta istuimme rinnakkain yhteisessä
joulupöydässä, mutta jo eri maailmoissa.
Nyt sillä on
toinen tyttö (taas), jonka minä oikeastaan näin, tiesin jo ennen kuin ehkä se
itsekään. Enkä minä tunne muuta kuin korkeintaan huvittuneisuutta siitä, miten
paljon ja miten vähän toisen ihmisen voi samalla kertaa tuntea.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti