ranskalaiset miehet ja pulisongit (törkeä runo)

Luxembourgin puiston kupeessa, kun Pariisi on pelkkää hikeä, joka liimaa pumpulimekon alaselän kaarteeseen.  Kiharatukkainen mies kuin Ranskan kuvaksi tehty pysäyttää minut. Puhuu niin kuin joka toinen mies sen kadun laidalla, kaikkien niiden katujen laidoilla kaikkina niinä hikisinä iltapäivinä. Niin kuin kaikille naisille lyhyissä mekoissa kaikilla kaduilla paljaille säärille sileille reisille ja.

Minulla on etuhampaiden välissä ruoantähteitä eikä se voi itselleen mitään. Pumpulimekko, alaselän kaarre, vastalakatut vaaleanpunaiset kynnet ja etuhampaiden välissä ruoantähteitä – niissä on kaikki.

Enkä minä, minä en voi itselleni mitään.

Kuin tekosyyksi se vie minut Vavinin kaduille. Juottaa minun pääni pyörälle vääränvärisillä viineillä, tarttuu kädestä ja juoksuttaa pois ennen kuin ehdimme saada laskun. Kuin pääni ei olisi jo pyörällä, kuin se ei jo saisi päätäni pyörälle kuin vielä tarvitsisin viiniä ja villin nuoruuden jäljittelyä.

Eikä se anna minun puhua Pariisista rakkauden kaupunkia vaan sulkee minun suuni omallaan, painaa kipeästi selkä vasten rosoista alakoulun seinää, kämmenen ylös paljaalle pakaralle, sifonkien ja pitsien alle.

Sen käsien ja minun maidonvalkoisen ihoni välissä oli vain sifonkia ja pitsiä eikä kohta enää niitäkään.

Kylpyhuoneen peilin edessä se piirtää minut pisteestä pisteeseen, minun maidonvalkoisen ihoni joka on yhtä pehmeää reisien päällä kuin lanteiden päällä. Piirtää jokaisen kohdan, josta me toisiimme sovimme. Taivuttaa minut pesualtaan päälle ja sovittaa meidät jokaisesta kohdasta yhteen.

Oikealla pylvässängyllä (tummaa puuta, purppuraiset lakanat) sen sylki on minun hikeäni, minun hikeni on sen. Ranskalaiset miehet ja pulisongit maidonvalkoisilla, vahvoilla reisillä – tiedän se on vain yksi klisee mutta niille minä olen heikko.

Porraskäytävään se saattaa minut ilman rihmankiertämää, ilman harkintaa.