lokakuun valo

Olen tullut siihen tulokseen, että lokakuun valo on kauneinta Suomessa. Kuuraisten peltojen yllä leijuu paksu usva, jonka aurinko maalaa kultaiseksi. Viimeiset, pakahduttavankeltaiset lehdet hehkuvat eivätkä antaisi periksi millään. Olen onnekas, kun välillä saan viettää vapaapäiviä kesken kaiken ja vain katsella. Koska sitä ei voi kuvata.

Pariisissa kauneinta oli tammikuun valo ja lehdettömät puut.

Lintuparvet tervehtivät minua Helsingin taivaalla. Itäkeskuksen kattotasanteen yllä ne tekevät kaksi kunniakierrosta ja lentävät pois. Lähtevät, ja mietin, haluaisinko minäkin.

Aikaa myöten tulee helpommaksi olla se tyttö, jota kukaan ei muista pyytää mukaan. Huomaatteko?

Lipaston päällä oli kuihtuneita fuksianpunaisia gerberoita kahdessa maljakossa ja minä muistin, etten koskaan halunnut kukkia. Muistin ne päivät, kun sinivalkoiset kukkakimput täyttivät koko surutalon, niin että ilma kävi raskaaksi hengittää ja joskus kolmenkymmenen maljakollisen jälkeen lakkasin laskemasta.

Leikkokukat eivät satu enää.

Aamuisin ajan aurinkoa vastaan. Haagassa on seitsemältä vielä pilkkopimeää, mutta Viikissä sarastaa jo. Peltivasikka ja autonrengasgorilla tervehtivät minua.

se poika on niin kamalan lihaksikaskin
sellainen, että sen rintalihakset näkyvät paidan läpi
ja joskus värähtelevät hiljaa

pukuhuoneessa

Jumppasaleissa, pukuhuoneessa, tunnin jälkeen suihkussa minä katselen toisten naisten vartaloita. Ne ovat kauniita eri tavalla kuin miesten. Pehmeitä, kaarevia. Ja kaikissa on joku tärkeä, suloinen kohta: pitkä kaula, leikittelevä lantio, kapeat voimakkaat jalat.

Tänään silmiin sattui, kun katselin tyttöä, joka oli laihtunut luurangoksi. Kaikki törrötti ohuen ihon alta, liian suurten vaatteiden alta, tatuointien ja lävistysten alta. Se vartalo oli joka paikassa, minne katseeni käänsin. Koristeltuna se huusi katsomaan, tuijottamaan, kauhistumaan. Ja kuitenkin pakotti kääntämään katseen pois. Kuvotti.