tuo, muukalainen

hän tulee sisälle kutsumatta
mutta kutsuit häntä aiemmin
ja sinä kysyt rakkauden syytä
mutta hän pyytää vain seurauksia

rakkaus tuo muukalainen
aikoo nyt lähteä pois

laskeutuu portaita alas. mene sinäkin!
polvillesi nyt, niin kuin jo olisit
ja kun hän on jo sulkenut oven
sinä vasta löydät oikeat sanat

kaipuu taittuu kuin valo ja taipuu kuin notkea tanssijatar

En helvetti vieköön jaksaisi kirjoittaa taas yhtä epäonnista rakkaustarinaa, joka ei koskaan kunnolla alkanut. En jaksaisi puida, surra, hakata päätä seinään. En jaksaisi kaivata sitä tarinaa, minkä jo kuvitin pääni sisällä. En jaksaisi jäädä kiinni kaipaukseen.

Minulla ei ole mitään eväitä. Minä en osaa ihmisiä ja mitä pidempään hoen sitä itselleni, sitä vaikeampaa on oppia. Mitä kauemmin olen ilman rakkautta, sitä vahvemmin alan uskoa, ettei se kuulukaan minulle. Ja sitä vähemmän uskon siihen, vaikka se kuinka tulisi iholle, lyötäisiin vasten kasvoja kuin haiseva rätti. (Kai sekin kertoo jotain, jos vertaa rakkautta tiskirättiin?)

Minulla ei ole keinoja ottaa vastaan, uskoa, luottaa tai avautua. Minä osaan kyllä hymyillä nätisti, niellä kyyneleeni ja nousta pystyyn kerta kerran jälkeen. Minä sanon: jos tämä ei nyt onnistu, en luota enää koskaan. En usko enää koskaan enkä toivo enää koskaan. Mutta en minä nytkään luottanut. En uskonut enkä toivonut ja juuri siinä on ongelma. (Ja toisaalta, ei kenenkään harteille voi kasata niin painavaa taakkaa.)

En luottanut mihinkään ja silti minulla on petetty olo. Se on kaksin verroin paha, siinä saa pelkkää surua molemmista. Ja minulla on jo kädet täynnä kyyneleitä, polvet ruvella ja sinelmiä pitkin poikin kehoa ja mieltä. Kun yrittää koskea minuun, polttaa sormensa. Kun minä yritän palaa, kylmenen tuhkaksi edes leimahtamatta. Ja lopulta olen enää karrella.

Kun oppisi, että onnellinen voi olla. Kun jumalauta joskus pääsisi näistä keloista irti, osaisi katsoa itsensä vierestä. Uskaltaisi muistaa sen lujan ja lämpimän sylin ja uskaltaisi sanoa: tämä on minun paikkani.

.

ja peilille se taas hymyilee. hajallahan se on mut niin saatanan sitkeä, niinku joku vitun paju.

En nousisi. Tähän jäisin, eikä mikään paha enää koskaan osuisi. Pienelle kerälle, maailman ainoaan turvalliseen paikkaan kuin linnunpesään. Tänne suru ei löydä, täällä kipu ei koske. Iso sänky ja pehmeä peitto se on hyvä alku sinä sanoit. Ja alusta minä en koskaan pääse pidemmälle.

sus on samanlaista ikävää ku hylätyissä pyörissä, sateen lyömissä, ajan syömissä

Kaikki hyvä on tässä, käden kantaman päässä. Minä pelkään taas, en uskaltaisi luottaa – toisiin enkä itseeni ainakaan. Olen auki revähtäneenä ja joku kaataa palsamia suoraa niihin sielun haavoihin, kipeämpiin ja syvempiin kuin tohdin ajatellakaan. Ja samalla sulkeudun, kiristän nyörejä, pidän omista kahleistani tiukkaan kiinni.

Ollapa kepeä, ollapa valoisa. Niin että maitokahvi ja sokerimuruset suupielessä riittäisivät. Ne päivät, kun loion sängyssä pitkälle pimeän tuloon.

art, ctrl, del

les fleurs de sa robe s’éparpillent partout dans le jardin

Aamulla metro oli tapetoitu ranskankielisillä lauseilla. Onnellisilla, haaveilevilla, mietteliäillä huomioilla ja huudahduksilla. Hyvä aamu, Pariisin-kotoisa olo.

Ikkunassa luki: Profite de la vie ! Aioin, vaikka kukaan muu ei huomannut. Päät painuneina ne välttivät katsomasta, minua ja sanoja.