Minulla ei ole
mitään eväitä. Minä en osaa ihmisiä ja mitä pidempään hoen sitä itselleni, sitä
vaikeampaa on oppia. Mitä kauemmin olen ilman rakkautta, sitä vahvemmin alan
uskoa, ettei se kuulukaan minulle. Ja sitä vähemmän uskon siihen, vaikka se
kuinka tulisi iholle, lyötäisiin vasten kasvoja kuin haiseva rätti. (Kai sekin
kertoo jotain, jos vertaa rakkautta tiskirättiin?)
Minulla ei ole
keinoja ottaa vastaan, uskoa, luottaa tai avautua. Minä osaan kyllä hymyillä
nätisti, niellä kyyneleeni ja nousta pystyyn kerta kerran jälkeen. Minä sanon:
jos tämä ei nyt onnistu, en luota enää koskaan. En usko enää koskaan enkä toivo
enää koskaan. Mutta en minä nytkään luottanut. En uskonut enkä toivonut ja
juuri siinä on ongelma. (Ja toisaalta, ei kenenkään harteille voi kasata niin painavaa
taakkaa.)
En luottanut
mihinkään ja silti minulla on petetty olo. Se on kaksin verroin paha, siinä saa
pelkkää surua molemmista. Ja minulla on jo kädet täynnä kyyneleitä, polvet
ruvella ja sinelmiä pitkin poikin kehoa ja mieltä. Kun yrittää koskea minuun,
polttaa sormensa. Kun minä yritän palaa, kylmenen tuhkaksi edes leimahtamatta.
Ja lopulta olen enää karrella.
Kun oppisi, että
onnellinen voi olla. Kun jumalauta joskus pääsisi näistä keloista irti, osaisi
katsoa itsensä vierestä. Uskaltaisi muistaa sen lujan ja lämpimän sylin ja
uskaltaisi sanoa: tämä on minun paikkani.
5 kommenttia:
Vahvaa rohkeaa!
Hurjan pitkän toven
vietän sanoissasi kiinni.
Enkä edes tiedä kirjoitatko
itsestäsi vai
"kirjoitatko vain".
Olen koukutettuna lukijasi.
Mahtavaa!
Nuo on kyllä monesti semmoisia itseääntoteuttavia ennustuksia. Kun etukäteen jo ajattelee, ettei siitä mitään tule eikä toiseen voi luottaa, niin niinhän siinä sitten käykin.
Joskus kyllä tyypitkin voi olla vääriä ja sinä oikea.
Sanonpa vain, että tiedän tunteen ja voisin sanoa, että kyllä se siitä, kyllä sä vielä kirjoitat sen kunnon rakkaustarinan, mutta mitä se auttaa kun nyt et sitä kirjoita.
Voisin tarjota kupin kahvia (näin virtuaalisesti kun naamatusten se just nyt ei onnistu), sympatiaa, nyökytellä ja ymmärrää.
Ja hei, kiitos, tulin takaisin koska olikin vielä asiaa.
Kiitos Minttu, hauskaa että tykkäät! En itsekään aina tiedä, kirjoitanko itsestäni vai muuten vaan. Lähinnä ehkä ammennan omasta elämästä ja sitten väritän, joskus enemmän joskus vähemmän. Sun blogi oli mukava uusi tuttavuus, kiva!
Tiina, todellakin ovat. Huomaan sen niin selvästi, poikien ja monien muidenkin ihmisten kanssa. Sitä paitsi ylireagoin ja tulkitsen ihan liikaa, ei asiat lopulta tässäkään tilanteessa olleet niin kuin kuvittelin. Kai. Luulen, että ne selviävät jotenkin päin, kun vaan malttaisi elää ja odotella rauhassa eikä valmiiksi jo kirjoittaa tätäkin tarinaa ennen aikojaan.
Huomasin Hipsu, että taas liikutaan vähän samoilla vesillä. Ehkä meille molemmille vielä tulee hyviä rakkaustarinoita kerrottavaksi. Tosin minun pitäisi pikemminkin olla kirjoittamatta sitä etukäteen, koska silloin menee yleensä metsään... Pitäisi joskus kahvitella todellisessakin maailmassa, kiitos nyt tästä virtuaalikupista!
Ehkä meillä tulee, toivoa sopii. Ja kahvitellaan!
Lähetä kommentti