tavallisen tuomas uimosen sukupolvi

Välillä tuntuu, että maailma on kamalan paha paikka. Eikä sitä pääse pakoon edes silloinkaan, kun itsellä on hyvä olla. Aina jollain muulla on paha olla.

Minulla on sellaisia ystäviä, jotka pakenevat maasta toiseen karkuun pahaa oloa ja pahoja ihmisiä. Sellaisia ystäviä, jotka menevät iloisen baari-illan jälkeen yksin kotiin ja kaivavat partaterät esiin, koska kukaan ei taaskaan huomannut eikä nähnyt. Koska näkymättömyys on pahinta mitä on. Se, ettei ole kenellekään se tärkein. Sellaisia ystäviä, jotka eivät osaa päättää, ajaisivatko yli- vai alinopeutta. Liian lujaa tekisi mieli ajaa siksi, ettei millään ole enää mitään väliä. Liian hiljaa siksi, ettei tulevaisuudessa kukaan kuitenkaan odota.

Se kaikki kuulostaa jotenkin naiivilta tai irvokkaalta, mutta sellaista se on. Minä tiedän, että siitä on leikki kaukana. Ja silti minä en voi tehdä mitään. Minä voin puhua suoraan sydämestä, mutten enempää. Minä en voi kantaa sitä taakkaa tai valaista sitä pimeää, vaikken toivoisi mitään muuta. En voi, koska minäkin vaellan vielä varjoissa. En voi, koska kukaan ei voi sytyttää toisen liekkiä. Jokaisen on pidettävä huolta itsestään.

Eilen selailin blogilistaa ja törmäsin peräkkäin kolmeen blogiin, joiden kirjoittajilla oli paino-ongelmia ja helvetin paha olla. Minun on vaikea käsittää, miksi joku oikeasti haluaisi painaa 30 kiloa. Mietin hetken, ovatko ne nuoret tytöt tosissaan. Mutta kuka jaksaisi kirjoittaa ruokavihollisen kanssa käytävästä ikuisesta taistelusta olematta tosissaan? Eikä minulla ole lupaa arvostella tai ihmetellä toisten pahaa oloa.

En tiedä, vetävätkö herkät ihmiset pahoja asioita puoleensa vai syntyykö herkkyys pahuudesta. En tiedä, ovatko herkät ihmiset luovia vai toisin päin. Ovatko blogien kirjoittajat herkempiä masentumaan vai masentuneet herkempiä kirjoittamaan. Nouseeko se pahuus tästä pimeydestä ja hymyttömyydestä ja mitä tälle maailmalle oikein voisi tehdä? Millä minä voisin saada ne liian kiltit ja hauraat ihmiset uskomaan, että tässä kaikessa on oikeasti jotain järkeä ja kaikesta huolimatta taistelua kannattaa jatkaa? Mistä minä sellaisen taikasanan löydän?

Näin minä haluaisin teille kaikille sanoa. Ottaa kädestä kiinni.

”murheet ei miettimällä parane
ei päivät ne itkemällä lyhene
ota siskosi kädestä kiinni
anna huolesi haihtua pois
muuten paikkasi vie joku ripeä
oothan köyhä vaan ethän oo kipeä
kohta happanee kupissa viini
paras juoda se riemulla pois”

Mutta mitä se auttaa, jos sinusta tuntuu tältä?

”kukaan varmasti ei nää
kun yks tuleva nainen huutaa käden läpi leipää
ja siks sen avunhuudotki on loppu jo
turha potkii ja potkii jos se on lohdutont

ja himas koko ajan vaan
katse vasent kohti
et tänään ois kerranki
vuoros oikee poski”

(lainaukset puppa j - huolii ja pyhimys - tavallisen tuomas uimosen sukupolvi)