Minä haluaisin olla häikäisevä. Sellainen säteilevä nainen, joka valaisee koko huoneen hymyllään. Joka keksii aina oikeat sanat.
Haluaisin olla sellainen huoliteltu nainen. Tyylikäs ja rento ja tilanteenmukainen. Laiha ja paksutukkainen. Hauska ja nokkela olematta kuitenkaan piikikäs. Ystävällinen muttei liian kiltti. Rohkea ja itsevarma, mutta sopivasti nöyrä. Tarpeeksi aikuinen. Tasapainoinen. Kokonainen.
Sen sijaan minulla on sellainen tukka, joka ei ole suora eikä kihara ja se on aina sotkussa. Minä saan stressifinnejä. En osaa istua oikein. Palan auringossa. Eksyn helposti. Syön hitaasti. Sotken paikat ja hukkaan tavaroita. Tilaan Hesarin, mutten jaksa koskaan lukea sitä. Näen päiväunia työkavereista. En jaksa meikata tarpeeksi. Puen aina tennarit korkokenkien sijaan. Tuhlaan kaikki rahat mutten koskaan muista maksaa laskuja. Itken lähijunissa. Syön aamupalaksi vain kahvia ja suklaata. Olen joskus kateellinen, vaikka väitän etten olekaan. En sano suoraan. En jaksa pedata sänkyä. En jaksa soittaa äidille. Ihastun liian helposti ja unohdan vielä helpommin. Nauran liian kovaa. Puhun toisten puolesta. Olen itsekäs. Haluan paeta. Luen huonoja kirjoja hyvien sijaan enkä tunnista yhtään näyttelijää. Tapan kaikki huonekasvit ja parvekekukat. Suutun jos minua ei kuunnella. Ikävöin kuolleita. Pidän liian lyhyitä hameita. Laiskottelen joskus. En koskaan vastaa puhelimeen. En osaa päättää. Valvon liikaa ja herään liian myöhään. Piilotan roskapussit parvekkeelle. Hymyilen kaikille lapsille. Saan naururyppyjä. Heitän pois ruokaa. Ajan ylinopeutta. En maksa tv-lupamaksua. Hikoilen. Lintsaan luennoilta. En osaa sanoa ei. Syön sängyssä. Inhoan joulua ja huvipuistoja. Haikailen menneitä. Syytän menneitä. Pelkään helposti. Juon liikaa. Loukkaannun tyhjästä. En keksi enempää.
Vaikka juuri ne epätäydellisyydet tekevät ihmisistä aitoja, inhimillisiä. Ainutkertaisia. Ja kiinnostavia. Ne pienet murtumakohdat ja katkokset. Ne ovat kuin kiipeilyseinän kielekkeitä tai ongenkoukkuja; vain niihin voi tarttua. Sellaiseen täydelliseen pintaan, teflonisen sileään ei tartu mikään. Siihen ei jää jälkiä.
Mutta joskus minä haluaisin olla sellainen, virheetön ja muovinen. Niin ettei kukaan voisi tarttua minuun. Ettei kukaan voisi tehdä minuun säröjä. Minä haluaisin olla koskematon. Täydellinen. Ehjä.
6 kommenttia:
" Piilotan roskapussit parvekkeelle. " toi parveke on vielä ihan jees, itsehän piilotan aika ovelasti roskapussit mun eteiseen?
tämä oli kiva postaus, niinkuin nää sun muutkin.
joo, parvekkees on puolensa. toimii tosin talvipakkasilla paljon paremmin kuin kesällä... ei ihme et ne rastaat pesii mun parvekkeelle. eteises ne roskapussit ois ees kulkuväylällä ja sit ois vaarana saada ne joskus mukaansa kun lähtee ovest ulos.
mut kiitti.
Mä en oikeen tiiä miks, mut mun mielestä oot jo täydellinen ja just eniten joidenkin noiden säröjen takia. (Mut tiedän, et se pitäis olla kans omasta mielestä nii, eikä muiden mielestä...)
mun mielestä toi lista kuulosti tosi viehättävältä ja söpöltä. se on se hassu paradoksi, että voi olla ehjä, vaikka olisikin säröjä! ne pitää vain hyväksyä. "vain"...
kaikille tulee niitä ennemmin tai myöhemmin; en tiedä vaivaako sua sama mutta musta on tuntunut että muilla niitä säröjä tulee keskimäärin myöhemmin kuin itselleni. mutta toisaalta ajattelen että ne on antaneet mulle perspektiiviä asioihin jo aiemmin. vaikka ei säröjen hankkiminen elämänkokemuksn nimissä ole mikään itsetarkoitus..
plus että, vähän liian lyhyt hame on parempi kuin vähän liian pitkä!
kiitos kuitenkin typyt, tykkään teist ja teiän kommenteist.
anna se on vähän niin, et mä elän jonkun unelmaa ja joku elää mun... omasta itsestään on välil niin vaikee olla ylpee, kaikista niistä omituisuuksista ja säröistä, vaikka ne kaikissa muissa on niitä kaikista kiinnostavimpia juttuja.
ja odelmakin, joskus olis ihanaa kun vois olla vaan sellainen kiiltävä kuori, jota näytellä muille. ei tarvitsisi aina muistaa ja tiedostaa ja hyväksyä niitä erikoisuuksia ja niiden syitä ja olla kiitollinen siitä, miten paljon se kaikki kasvattaa. ja tavallaan on kyllä huojentavaa joskus murehtia ihan noista pikkuasioistakin, koska silloin on helpompi unohtaa ne isommat säröt.
kyllä minustakin joskus tuntuu, etten olisi tarvinnut ihan tätä kaikkea, ainakaan ihan vielä. olisin voinut elää huoletta vielä hetken kauemmin. ja välillä pahinta on, kun tuntuu, ettei se halkeilu ikinä lopu. ettei tämäkään vielä riitä.
ajatuskin ehti jo katketa kesken tämän vastauksen kirjoittamisen, enkä muista enää mitä hienoa piti sanoa, joten sanon vaan, että se on kyllä totta, että liian lyhyet hameet on joskus oikeastaan ihan hyvä juttu. ainakin jos on itsekin melkein liian lyhyt. silloin ne on oikeastaan ihan sopivia.
Ihanan lyhyelle tytölle ihanan lyhyt hame.
Lähetä kommentti