Aika juoksee. Päivät lentävät ohi ja nyt on taas sunnuntai ja myöhä ilta jo, ensi viikolla on töitä yksi kaksi kolme neljä viisi kuusi päivää ja sitten on taas sunnuntai ja uusi maanantai ja kuusi päivää töitä. Vuodet rientävät, veli on jo kolmekymmentä. Sitten on ihmisiä, jotka olen tuntenut kauemmin kuin kaksikymmentä vuotta ja muistan sen alusta asti silti.
Välillä tuntuu, että ihmiset vain kulkevat toistensa ohi, eivätkä ehdi uskalla halua tajua pysähtyä. Aina tulee uusia ja uusia eikä koskaan jäädä paikalleen liian pitkäksi aikaa. Jos joskus liikaa muistankin, juon vielä yhden, niin muistan taas paljon huonommin.
Mutta välillä, ihan vahingossa, jäämme toisiimme kiinni. Mieleen liian moneksi päiväksi kuukaudeksi vuodeksi.
Vanha työkaverini soitti minulle. Sanoi miettineensä tammikuusta, tai melkein viime keväästä asti jo, miksi meillä on niin huonot välit. Itse en ole uhrannut asialle paria ajatusta enempää. Eihän me koskaan edes nähdä, eihän me olla toistemme ihmisiä. Kun tulee tarpeeksi vanhaksi, tajuaa, ettei kaikkien kanssa voi olla kaveri. Ei jaksa. Ei tarvitse jaksaa. Vai onko se sittenkin kyynisyyttä? Kylmyyttä?
Lapsuusystävä vuosikymmenten takaa avautui humalassa: ”mä olin ihastunut suhun silloin kun mä olin pieni. ja sä vielä vähän pienempi”. Aikuiseksi kasvanut naapurinpoika, pienten lasten isä jo.
Mitä jos olisikin päättänyt pysähtyä joskus aiemmin? Tai kääntyä jostain toisesta risteyksestä? Uskaltanut avata silmänsä. Kuinka monta ihmistä ehtii mennä ohi, vahingossa, ihan huomaamatta?
1 kommentti:
Ja noista kipeistä kysymyksistä saa päänsäryn, kun niitä pohtii liikaa... :(
Lähetä kommentti