meet me halfway

Välillä on pirun rankkaa, kun ei ole ketään, joka tuntisi minut.

Rakastan sitä, että voin kerrankin olla se tyttö, jota kaivataan ja jonka perään kysellään. Rakastan hymyillä suoraan sydämestä. Rakastan sitä, että minulle hymyillään ja vitsaillaan pelkästään ystävällisesti ilman pienintäkään piikkiä tai niin, ettei sitä piikkiä tarvitse edes kuvitella. Rakastan, kun minua sanotaan unelmien naiseksi. Ei täällä kukaan tiedä, etten minä ole sellainen tyttö.

Rakastan sitäkin, kun voin piilottaa kaikki valokuvat päiväkirjan väliin ja unohtaa hetkeksi. Sitä, ettei kukaan täällä tiedä, koska suomalainen isänpäivä on ja mille se minusta tuntuu. Rakastan sitä, etten tunne enää olevani velvollinen kantamaan koko maailman painoa harteillani ja pitämään huolta kaikista muista ennen itseäni. Rakastan sitä, kun langat löystyvät ja voin olla ylittämättä siltoja.

Kuitenkin, niinä hetkinä kun en jaksa olla ihan ehjä ja suloinen, minulla on ikävä sitä, että edes joku ymmärtäisi, tai tietäisi ainakin. Että jollekin voisin mököttää ilman että se pitää minua umpimielisenä tai tylynä tai tylsänä. Rikkinäisenä.

Tänään oli ihana päivä. Aamulla syötiin aamiaista yhdessä. Lainasin tanskalaispojalta Camus’n kirjan ja vein sille vastalahjaksi salmiakkia. Nukuin päiväunet. Puin kauniit vaatteet, uuden takinkin ja lähdin yksin kaupungille. Kävelin Champs-Elysées’n päästä päähän, katsoin suu auki jouluvaloja, nauroin Disney-turisteille ja niille, jotka menivät hiljaisiksi kun Eiffel-torni yhtäkkiä näkyi metron ikkunasta. Söin suklaalla kuorrutettuja mandariineja, join hehkuviiniä ja näin hääparin poseeraavan valkoiseksi valaistun maailmanpyörän edessä. Kotona ranskalainen tyttö sanoi, että puhun kamalan hyvin ranskaa ja pojat kehuivat minun tekemääni ruokaa.

Ja sitten, joku ihan vahingossa sanoi jotain, mistä minä menin pois tolaltani. Joulusta, ihan ajattelematta. Tietämättä. Ne vaihtoivat aihetta ja alkoivat puhua Husserlin aikakäsityksestä. Minä keräsin tiskiharjan ja astianpesuaineen ja karkasin. Olisin halunnut sanoa, että nyt minulla on paha mieli. Minussa on heikkoja kohtia. Mutta sanoin vain ҫa va.

Se tanskalaispoika tuli käytävässä vastaan, kun minä jäin sinne tahallani maleksimaan, että törmäisin siihen. Minä yritin hymyillä hampaat irvessä, mutta se vain tuli ja otti syliin. Kysyi, loukkasiko joku minua, kenet sen pitää löylyttää. Sanoi, että saan häiritä sitä koska vaan. Enkä edes häiritse.

En minä muuta kaipaisikaan. En täällä ja nyt, tai yleensäkään.

morgonmat

jos joku saa hymyilemään sunnuntain aamupalapöydässä sillä, että puhuu ruotsia, niin eikö siinä oo vaan pakko olla jotain erityistä?

you still wonder why i don't have a boyfriend?

m: oon myös vähän vaikea, kun en ihastu ihmisiin, ellen tunne niitä todella hyvin

r: mä taas ihastun kaikkiin ihmisiin jotka hymyilee mulle nätisti ja lainaa tulitikkuja. ja sit kuvittelen ne sellaisiksi mitä huvittaa

naapurinpoika

What is a poet? An unhappy person who conceals profound anguish in his heart but whose lips are so formed that as sighs and cries pass over them they sound like beautiful music.

- Søren Kierkegaard

to dare is to lose one's footing momentarily

viime yönä
valvoin aamukahteen asti
naapurinpojan kanssa

tulin aikaisin kotiin
mutta sitten näin sen taas
minun keittiössäni

muut lähtivät ulos
tai nukkumaan
me jäimme

nousimme hissillä neljänteen kerrokseen
se halusi näyttää minulle lapun
jossa oli hassua englantia

se kysyi, haluanko nähdä sen huoneen
koska sillä on yksi vihreä seinä
ja minulla ei

sen kirjahyllyssä
oli toisessa päässä romaanit
ja toisessa filosofia

niitä oli kuudella kielellä
tai ehkä seitsemällä
se luki minulle jokaisen nimen ääneen

se luki minulle
runoja tanskaksi
ja kertoi mitä vaikeat sanat tarkoittavat

se naapurinpoika
se on ensimmäinen
joka on koskaan lukenut minulle runoja

pojat

Miks ne on kaikki varattuja? Varsinkin ne, joilla on suloisin hymy ja kirkkaimmat silmät? Ne, joiden kanssa voi puhua mistä vaan ja joita katselisi ilokseen koko illan, vaikkeivät ne sanoisi sanaakaan. Ne, jotka lukevat kirjoja. Ne joilla on sotkuinen tukka ja kapeat kädet. Ne, jotka tunnistaa jo kaukaa. Ja ne, jotka jäävät kiinni minuun.

Kaikilla niillä on joku. Ruotsissa tai Englannissa tai missä vaan, joku kuitenkin. Kaikilla kaikillakin on joku, ei pelkästään pojilla. Missä mun joku on?

allez les bleus

Ranska voitti. Minun maani, kerrankin. Oli siinä niitä, kaikenlaisia käsiä ja muita. Mutta sellaista sattuu, Maradonalle ja kelle nyt milloinkin. Se on peliä, ja kuka peliin lähtee se pelin kestäköön. Leikiksi en tohtisi sanoa.

Olisin niin kovasti tahtonut olla stadionilla. Ehkä se olisi vähän helpottanut koti-ikävää, olla siellä 60 000 muun yhtä pienen joukossa, huutaa ja hurrata. Nyt vain purin kynsiäni, istuin niska kenossa ranskalaisessa irlantilaisbaarissa. Se on kummallista, miten paljon energiaa ja tunteita yhteen pieneen palloon mahtuu. Sille vain ei voi mitään, muuta kuin antaa sydämen pomppia.

Se oli toissakesänä, EM-kisojen aikaan, kun veikka katsoi telkkarista jalkapalloa. Hollanti hävisi ja se kiroili ja huusi, itki melkein. Pahoillani olin minäkin. Isä oli kuollut puoli vuotta aiemmin; äiti sanoi, ei jalkapallo ole tärkeää, elämä on. Mutta se on hyvä, että elämässä on sellaisia tärkeitä asioita, jotka ovat sittenkin vähemmän tärkeitä.

Se poika, jolla on aurinkoa silmissä, ei ikinä tullut, vaikka oli sen synttärit ja kaikki. Kiireisiä aikatauluja ja baarissa huono kenttä. Ei ne koskaan tule. Mutta minulla oli kavereita, ystäviä melkein. Kolmen euron tuopit ja ne siniset, ne jotka voittivat. Jonkun täytyy aina hävitäkin.

rikkinäinen levy

Kunpa osaisin sanoa joitain uusia sanoja. Jos osaisin pukea kaiken sanoiksi, ehkä ymmärtäisin itsekin paremmin. Näkisin koko kuvan. Nyt on vain sirpaleita, palasia jotka eivät sovi oikein minnekään. Liian sumeita välähdyksiä.

Ikävää, sitä on loputtomiin. Kun olin kipeä, niin kipeä vielä etten jaksanut maata kuin sängyssä (nyt näytän kuulemma jo siltä, kuin olisin elävien kirjoissa, vaikka naurankin vielä käheästi) kaipasin jotain, joka olisi maannut siinä vieressä, silittänyt hikistä päätä ja suukottanut hellästi niskaa. Ollut siinä mutta vaatimatta mitään.

Kun makasin yksin sängyn pohjalla ja kaikki muut olivat jossain, yhdessä, ystävien kanssa, kaipasin omia ihmisiä. Sellaisia, jotka muistaisivat pyytää minuakin, silloinkin kun makaan sairaana eikä vain silloin kun satun vahingossa paikalle oikeaan aikaan.

Murehdin koko ajan lisää, mitä sitten teen ja minne sitten meen kun tämä kaikki on ohitse. Haluaisin joka paikkaan ja en minnekään. Kaikilla muilla on koti-ikävä, mutta minua pelottaa palata sinne, edes kymmeneksi päiväksi. Ja liian pian kokonaan.

Minulla on koko ajan ikävä ja koko ajan vähemmän, mitä ikävöidä.

haluaisin nähdä enemmän pieniä asioita

Kävin koputtamassa italialaisnaapurin oveen. Halusin sytyttää kynttilän, mutten löytänyt kaupasta tulitikkuja. Sillä on varmasti, sytkäri ainakin. Niin monta kertaa olen nähnyt sen polttavan sätkäänsä keittiön ikkunalla.

Heti kun se avasi, pyysin anteeksi. Häiritsen, toivottavasti en häiritse. Tulen ihan pyytämättä ja pyytämään. Anteeksi, olen vähän liian suomalainen tähän, mutta tarvitsisin apua. Ihan vähän vain.

Se sanoi minulle, niin kuin aina, ei haittaa. Et sinä häiritse, älä turhaan ole ujo. Ja sitä paitsi. 95 kertaa sadasta kun joku koputtaa, se on Daniele. Kun se oletkin sinä, siinä on aina jotain erityistä. Sinä olet sentään nainen.

Toinen italialainen tuli keittiöön laittamaan illallista. Sillä oli kädessä kilon pussi perunoita ja toisessa voiveitsi. Se näytti vähän onnettomalle. Minä otin pöydältä kuorimaveitsen ja annoin sille (olisin voinut ottaa perunan ja auttaa kuorimisessa, mutta meillä Pohjoisessa, meillä on se tasa-arvo).

Poika on juuri sillä suloisella tavalla vähän ujo ja pikkuisen liian kohtelias, ettei se olisi koskaan kieltäytynyt tarjoamastani avusta ja veitsestä. Se otti urheasti kuorimaveitsen käteensä, koska se on kuitenkin mies. Ei se tohtisi tunnustaa minulle, ettei osaa. En silti voinut olla purskahtamatta käheään ja raakkuvaan flunssaiseen nauruun. 24-vuotiaassa miehessä, joka ei osaa kuoria perunoita, on jotain loputtoman hellyttävää.

Kun naurultani kykenin, näytin sille mallia. Se tuli niin iloiseksi, että kuori puoli kiloa perunoita ihan vain kuorimisen ilosta. Sitten se ei enää tiennyt, mitä tehdä kaikilla niillä perunilla.

tulitikkuja lainaamassa

Olen ollut turisti ja emäntä, etelänmatkalla ja kierrellyt Pariisia, valvonut öitä ja nukkunut yhtä soittoa kaksi vuorokautta, ahkera opiskelija ja lintsannut tunneilta, syysflunssan sänkyyn pakottama ja orpolapsi.

Isänpäivän aattona sytytin pienen rukouskynttilän Vézelayn basilikan kryptassa Magdalan Marian pyhimyskuvan eteen. Vankien ystäväksi ja pelastajaksi Mariaa kuvattiin. Se tuntui sopivalta isänkin muistolle.

Tänään olen vielä ollut flunssasta niin väsynyt ja pökerryksissä, nukkunut puoli päivää ja nuokkunut loput, etten ole oikein ehtinyt surra. Oikeastaan tärkeimpiä päiviä eivät olekaan ne merkkipäivät; eivät kai vaikeimpiakaan. En minä tarvitse vuosipäiviä, että muistaisin isän. Välillä suren kyllä, etten koskaan päässyt näyttämään isälle Pariisia. Tänään olen vain muistanut lämmöllä.

Ostin kuitenkin kynttilän. En löytänyt kaupasta tulitikkuja, mutta lainasin naapurilta. Olisin niin kovasti halunnut sanoa, miksi tarvitsen tulta. Ihan vain siksi, että joku tuntisi vähän paremmin.

mun tarina on tätä kaupunkii

Tänään istuttiin kahvilassa yliopiston nurkalla. Juotiin pahaa ja ihan liian kallista cappuccinoa. Puhuttiin Baumanista, individualismin paradokseista ja kulttuurihybrideistä. Ranskaksi.

Tuntui aika pariisilaiselta.