Olen ollut turisti ja emäntä, etelänmatkalla ja kierrellyt Pariisia, valvonut öitä ja nukkunut yhtä soittoa kaksi vuorokautta, ahkera opiskelija ja lintsannut tunneilta, syysflunssan sänkyyn pakottama ja orpolapsi.
Isänpäivän aattona sytytin pienen rukouskynttilän Vézelayn basilikan kryptassa Magdalan Marian pyhimyskuvan eteen. Vankien ystäväksi ja pelastajaksi Mariaa kuvattiin. Se tuntui sopivalta isänkin muistolle.
Tänään olen vielä ollut flunssasta niin väsynyt ja pökerryksissä, nukkunut puoli päivää ja nuokkunut loput, etten ole oikein ehtinyt surra. Oikeastaan tärkeimpiä päiviä eivät olekaan ne merkkipäivät; eivät kai vaikeimpiakaan. En minä tarvitse vuosipäiviä, että muistaisin isän. Välillä suren kyllä, etten koskaan päässyt näyttämään isälle Pariisia. Tänään olen vain muistanut lämmöllä.
Ostin kuitenkin kynttilän. En löytänyt kaupasta tulitikkuja, mutta lainasin naapurilta. Olisin niin kovasti halunnut sanoa, miksi tarvitsen tulta. Ihan vain siksi, että joku tuntisi vähän paremmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti