Kävin koputtamassa italialaisnaapurin oveen. Halusin sytyttää kynttilän, mutten löytänyt kaupasta tulitikkuja. Sillä on varmasti, sytkäri ainakin. Niin monta kertaa olen nähnyt sen polttavan sätkäänsä keittiön ikkunalla.
Heti kun se avasi, pyysin anteeksi. Häiritsen, toivottavasti en häiritse. Tulen ihan pyytämättä ja pyytämään. Anteeksi, olen vähän liian suomalainen tähän, mutta tarvitsisin apua. Ihan vähän vain.
Se sanoi minulle, niin kuin aina, ei haittaa. Et sinä häiritse, älä turhaan ole ujo. Ja sitä paitsi. 95 kertaa sadasta kun joku koputtaa, se on Daniele. Kun se oletkin sinä, siinä on aina jotain erityistä. Sinä olet sentään nainen.
Toinen italialainen tuli keittiöön laittamaan illallista. Sillä oli kädessä kilon pussi perunoita ja toisessa voiveitsi. Se näytti vähän onnettomalle. Minä otin pöydältä kuorimaveitsen ja annoin sille (olisin voinut ottaa perunan ja auttaa kuorimisessa, mutta meillä Pohjoisessa, meillä on se tasa-arvo).
Poika on juuri sillä suloisella tavalla vähän ujo ja pikkuisen liian kohtelias, ettei se olisi koskaan kieltäytynyt tarjoamastani avusta ja veitsestä. Se otti urheasti kuorimaveitsen käteensä, koska se on kuitenkin mies. Ei se tohtisi tunnustaa minulle, ettei osaa. En silti voinut olla purskahtamatta käheään ja raakkuvaan flunssaiseen nauruun. 24-vuotiaassa miehessä, joka ei osaa kuoria perunoita, on jotain loputtoman hellyttävää.
Kun naurultani kykenin, näytin sille mallia. Se tuli niin iloiseksi, että kuori puoli kiloa perunoita ihan vain kuorimisen ilosta. Sitten se ei enää tiennyt, mitä tehdä kaikilla niillä perunilla.
2 kommenttia:
Voi perunapoikaa, hellyyttäväähän se on. Jollei ärsytä.
ärsyttäisi ehkä, jos sitä joutuisi joka ilta katselemaan saman pöydän ääressä. tai no, niin täällä tehdään, mutta yleensä jokainen saa kuitenkin pitää huolen omista perunoistaan. ja sitä paitsi, ovat nämä mammanpojatkin yllättävän neuvokkaita.
Lähetä kommentti