comme d'hab

tänään huomasin
että tapaan vieläkin
useammin ranskalaisia
kuin Helsingin-ystäviäni

ja olen sentään
viettänyt täällä jo
seitsemän viikkoa

se on romanttinen hölmö

Tänään jouduin tilanteeseen, jossa istuin pyöreän pöydän ääressä pienessä huoneessa ja metrin päässä minusta istui kolme sellaista poikaa, joiden vierestä olen joskus herännyt. Huoneessa oli yhteensä neljä poikaa (ja muutama tyttö) eli osumatarkkuus oli aika hyvä joskaan ei täydellinen. Olin onneksi ehtinyt valmistautua tilanteeseen, mutten silti tiedä, olivatko kaikki näkemäni virnuilut pelkkää mielikuvitusta.

Junassa näin sellaisen suloisen vaalean sotkutukkaisen pojan, jonka näin viimeksi viime lauantaina. Silloin se auttoi minua kauppakassien kanssa ja hymyili nätisti. Kääntyi vielä katsomaan, kun lähti juna-aseman alla olevassa tunnelissa toiseen suuntaan. Hätkähdin vähän, kun tunnistin sen, mutta sitten se hymyili niin kauniisti että hymyilin takaisin.

Kotiovella olin kaivamassa avainta laukun pohjalta, kun ovesta pölähti ulos alakerran suloinen naapurinpoika, sanoi että älä suotta kaiva ja hymyili sekin. Ennen tässä talossa kukaan ei puhunut toiselleen.

Tänään tai voi olla että se oli eilen näin Kaivopihan kirjapinoja tutkimassa yhden toisen suloisen vaalean pojan, joka matkustaa minun kanssani usein junissa. Sillä on liian trendikkäät lasit ja kauniita tatuointeja käsivarsissa. Meinasin mennä sanomaan sille moi, mutta eihän se ole sopivaa. (Tänään näin kyllä Unicafen jonossa yhdet sinunkaupat. Tuli hyvä mieli, vaikkei kukaan kysynytkään minun nimeäni.)

En sentään nähnyt sitä kaunista miestä, jonka näin kerran Kuningassoundissa ja toisen kerran Flow'ssa. Päätin, että menen puhumaan sille, kun näen sen kolmannen kerran. Vaikka mikä olisi.

Joskus kun teen kotona jotain vähän noloa, käyn vaikka vessassa ovi auki, mietin: mitä jos täällä sittenkin on joku toinen? Jos minun elämässäni, minun kodissani onkin joku toinen ja minä vain unohdin sen tai en ole huomannut. Muttei ketään koskaan ole. Ja viime yönäkin vähän kipeänä ja levottomana mietin, miten hyvältä tuntuisi vain kömpiä jonkun syliin nyt. Olen palannut juurilleni.

(Tässä olisi varmaan ollut ihan tarpeeksi materiaalia yhteen paljastustehtävään...)

perjantai-illan purin muuttolaatikoita

Pikkuhiljaa
alan tulla yksinäiseksi

ja huomaan miten käy
kun jättää kaiken taakseen
vaikka vuodeksi.

Tosiystävät eivät katoa.
Ne vain jakavat arkensa
nyt jonkun toisen kanssa.

nelikirjaiminen sana

Lamaannun. Liian monta sellaista asiaa, johon pitäisi reagoida tai sitten olla välittämättä. Juuri tätä pelkään Suomessa.

Ranskalainen rakastaja kirjoitti tänään: en jaksa sinun kanssasi. En voi juosta sinun perässäsi maailman toiselta puolelta, kun et tule yhtään vastaan. Enkä minä välitä, enhän aikonut koskaan enää nähdä sitä. En aikonut mitään. Mutta minun on vaikea kestää asioita, jotka sanotaan ääneen. Etenkin, jos joku toinen avaa suunsa ensin. Minun kuuluisi olla se tyttö, joka näyttää pitkää nenää rakastajille. Se joka lipeää otteesta. Ja lopulta se olen minä, joka jää nuolemaan näppejään.

Vähän samanlainen tunne, kun pyytää entiseltä poikaystävältä apua vaikka tietää ettei pitäisi ja sitten kun se ei pääse, tuntee itsensä taas uudelleen hylätyksi.

Haluaisin ajatella keveitä, kaunista naapurinpoikaa tai pitkiä ja komeita. Minä ja perhosen siivet ja kevyet kengät ja silti raahustan eteenpäin jalkojani laahaten. Jos edes sen vertaa.

On niitä asioita, jotka naulaavat minut maahan kiinni. Gradunkirjoitus ja alkavat aikuisten työt ja harjoittelupaikkahakemusten kirjoittaminen ja ensi sunnuntainen puolimaraton enkä edes siitä taida selvitä kunnialla.

Tämä on Suomi, minun Suomeni. Liikaa velvollisuuksia. Liikaa täysiä kalenterinsivuja ja liikaa ihan turhaa murehtimista. Ja se kaikki ypöyksin.

ootko tehny solmun mieleen?

Sanoin tänään, että pidän sellaisista tarinoista joilla on surullinen loppu.

Mitä jos en enää pidäkään?