sunnuntai 2. syyskuuta 2012

tahtoisin muistaa tällaiset päivät, kepeät ja säkenöivät

Merkitä muistiin, että sitten aallonpohjissa en heittäisi kaikkea toivoa.

Perjantai töissä oli kamala päivä. Yhtäkkiä, yhdellä kertaa, liikaa uutta. Pieniä, viheliäisiä asioita, jotka saivat minun autistisuuteen taipuvaisen mieleni raiteiltaan liian helposti ja vaivatta. Yksi tappelu, jossa yksi suomalainen katsoi asiakseen toivottaa toiselle hyvää matkaa kotimaahansa, vain ihonvärin tai jonkin sellaisen mitättömän pikkuseikan vuoksi. Not on my watch, ajattelin. Yksi soitto vartijoille, mutta silti: vapisevat kädet, tärisevä ääni. Päivän päätteeksi taas vähän haukkuja, setvimistä ja välienselvittelyä.

Mutta sitten, hankalien sanojen alta löytyi taas se ihminen (eikä pelkkä työkaveri), josta pidän. Toinen tarjosi lohdutukseksi suklaakeksin. Ajoin metrolla myöhäiselle lounaalle kaupunkiin, sallin itselleni lasillisen turhuutta ja jälkiruoaksi minttutoffeekuutioita, joita isi aina toi Porvoosta. Vähän vaeltelua Akateemisessa kirjakaupassa.

Maailman herttaisimpia, suloisimpia sanoja karhunkaltaiselta pojalta, jota vielä torstai-iltana kirosin, noiduin ja manasin manaamasta päästyäni. Teatterin lavalla yksi nappisilmäinen rokkitähtipoika, yksi Super Janne ja rakkautta niin paljon, että vieläkin on sisällä lämmin ja pörröinen olo.

Lauantaina istuin taas teatterisalin hämärässä, ruotsalaisen teatterin salissa joka oli pieni ja kaunis ja melkein kuin Pariisin Madeleine. Shakespearea sikin sokin ruotsiksi ja englanniksi, kauniita ruotsalaismummoja helminauhoissa ja satiinileningeissä. Illalla työpaikan tiimipalaverissa minä olin ainoa, jolta ei kysytty: Oletko viihtynyt? mutta kutsuttiin kuitenkin leidiksi ja älyköksi. Panimobaarin naistenvessassa suoria ja kuumeisia sanoja sielunsiskoudesta ja samankaltaisesta hulluudestamme. Usutin toiset yökerhoon ja kävelin itse sillan yli turvaan, sateisen kaupungin poikki Ruger Haueria korvissa.

Tänään sain yhdeltä parhaalta tytöltä kutsun juhliin, joissa syödään raclettea ja juodaan samppanjaa. Yhden kivan pojan kanssa suunnittelin kantarellipyttipannukestejä. Hakaniemen markkinoilla puhuin ranskaa kauniin, lävistetyn miehen kanssa. Tyhjissä väleissä olen lukenut Westön Leijoja ja laulanut Evan & Manun mukana yksinäisistä pojista ja menneistä vuosista.

Illalla Universumin pukuhuoneessa seurasin suu auki ja silmät ympyriäisinä, uskaltamatta melkein hengittääkään, kun Tuominen ja Uusivirta esittivät Linkolan ja Nylénin julmia, kylmiä totuuksia maailman tilasta. Hikinen Olavi suuteli minun kämmenselkääni ja kuiskaili korvaan helppoja, lainattuja vastauksia ja kun kävelin kotiinpäin kevyesti kuin pilvien päällä, hetken tuntui että tässä kaupungissa kaikki on mahdollista.

On sellainen järisyttävän hyvä, painoton olo, jota en osaa kunnolla edes kuvailla. Vähän kuin odottaisi suudelmaa, jonka tietää tulevaksi. Olisi pelkkää odotusta, huulet raollaan. Hengittäisi katkonaisesti ja väreilisi kauttaaltaan.

Kotona seinänaapuri sattui ensimmäisen kerran samaan aikaan ovelle, kumarsi kevyesti ja toivotti: Konnichiwa! Kun pääsin sisään, nauroin ääneen pitkään ja hartaasti.

Ei kommentteja: