aistit tylsinä mut hampaat veressä

Aamulla olin varma, että sekoan. Joskus tulee sellainen olo: aistit ovat liian terävinä, havaintoja tulee liikaa. Kaikki pitäisi ehtiä rekisteröidä (siis huomata ja selittää itselleen, niin kuin teen jos kuljen vaikka kaupungilla) ja kun ei ehdi, alkaa ahdistaa. Silmissä vilisee ja päässä kohisee. Sekoaa, hajoaa.

Aamulla olin varma, että sekoan. Onnellinen, otollinen hetki, tavallaan, koska olin matkalla psykiatrin luokse. Olen minä sentään sellainen järjestelmällinen tyttö; jos on pakko seota, niin mieluiten sitten psykiatrin luona.

Töölössä vilkaisin ohimennen jugurttijäätelöbaarin ikkunaa. Olen aina tahtonut mennä sinne, mutta olen ollut väärään aikaan paikalla. Tai sitten ujostellut. Viimeksi käväisin jo ovella, mutta paikka ei ollut vielä avannut enkä saanut jäätelöä, vain muutaman aurinkoisen, vieraskielisen sanan.

Tänään ikkunassa oli lappu: Suljettu toistaiseksi. Kiviportaalla oli kymmenkunta hautakynttilää ja tummanpunainen syklaami.

Sekoaminen loppui, aistit tylsyivät. Askel katkesi, pysähdyin sekunniksi ja jatkoin sitten taas matkaani niin kuin joku normaali.  

Psykiatri ei kysynyt mitään sekoamisesta, enkä minä kertonut. Aluksi ja lopuksi se kätteli minua ja kun kättelee sitä, tuntuu kuin kättelisi pelkkää tyhjää lapasta.