jos olet pinnalla, älä vaivu. jos olet pohjassa, älä pelkää.

Vuosi kulkee vääjäämättä loppuunsa, mutta niin kuin jäitä polttelisi. Tiedän, että yhden yön yli hyppäys vuodesta toiseen ei muuta mitään eikä muuta se numerojen vaihtuminen päivämäärärimpsun lopussakaan. Mutta olen päättänyt: ensi vuodesta tulee hyvä. Parempi. Ja siitä aion pitää kiinni.

Viime vuosi oli pysähtymistä. Tämä oli romahtamista. Ensi vuodesta tulee jotain uutta, jotain valmista tai ehjempää. Minä lupaan – minulle, koska muuten en kestä. On sentään oltava jotain, mitä odottaa.

Toissapäivänä halusin taas kävellä ulos, elämästäni ja nahoistani. Hetken aikaa luulin ymmärtäväni itsemurhaajia. Kun on vaikea nähdä mitään, mikä on hyvin ja vaikea löytää mitään muuta ulospääsyä. En minä oikeasti voi ymmärtää, enkä minä oikeasti ole lähdössä. Minä tunnistan niitä vaaranpaikkoja, niitä rajoja jotka alkavat tulla vastaan ja toisia, joita en aio ylittää.

Mutta usein, niin kovin usein tuntuu kuin valtava vesimassa vyöryisi päälle, salpaisi hengen ja liikkeen ja äänet, mutta veden kalvon läpi näkisi kuitenkin vielä maailman. Hidastettuna ja kaukaisena, mutta näkisi.

Joulu meni kyllä hyvin tänä vuonna; oikeastaan se oli kuin koko tämä vuosi. Joitain suunnitelmia, joitain mukavia yllätyksiä. Paljon rakkaita ihmisiä, paljon tekemistä, ehkä vähän kiirekin. Hyvä, mutta lopuksi kuitenkin vähän väsynyt, hämmentynyt ja alakuloinen olo. Pohjaan asti rysähtämistäkin, vaatteet päällä ja hampaat pesemättä humalaansa sammumista aattoaamuyönä (vai jouluaamuko se sitten jo on?). Omaan sänkyyn onneksi.  Yksin, niin.

metrossa

Hakaniemen laiturilla sunnuntaiaamuna katselen poikaa, jolla on kirkkaansiniset varsilenkkarit ja samanvärinen pipo. Se on kaunis ja meinaan sanoa: sinulla on hienot kengät.

Siilitien ja Itäkeskuksen välissä katson sitä silmiin.

Ostoskeskuksen liukuportaissa joku henkäisee korvanjuuressa Moi! ja minä meinaan säikähtää kuoliaaksi. Se poika, kysyy pehmeästi suomea murtaen minun puhelinnumeroani ja minä vain nauran. Enhän minä edes tunne sinua, sanon ja se vastaa ei se haittaa, voitaisiin tutustua, pikkuhiljaa. Kerron sille nimeni, työpaikkani enkä sitten muuta. Se sanoo etsin sinut vielä ja toivottaa hyvää työpäivää.

Voi kunpa minulle joskus kävisi niin! Että joku kaunis katsoisi kadulla, sanoisi jotain, veisi jonnekin.

lauantaiaamu

Kaupunki alhaalla näyttää kauniilta. Kattojen korkeudelle tai vähän ylikin taivas on vielä syvän tummansininen, niemen ylle kaareutuva taivaankansi taas pehmeän vaaleanpunainen. Tähtiä ei täällä ole mutta observatoriolta lähtevä turkoosi valonsäde halkoo koko rintaansa röyhistelevän kyläpahasen ja porautuu kylmänä palavan silmän lailla Kallion kirkon torniin. Siihen ypöyksinäiseen.

torstai

rappukäytävässä tuoksuu kahvi tai ruoka, joku. eltaantunut ja kotoisa yhtä aikaa.

by david taggart

.

yhdeksän päivän aikana posteljoonas on tuonut kettukorvikset, basson, asan, susi- ja ruusuhelmiä, toverikalenterin ja psykiatrin lausunnon.

jääräpäänä

Eilen oli sellainen päivä, jonka kelaisin alkuun ja eläisin uudelleen, paremmin, jos voisin. Kaikki mitä tein, tein jotenkin väärin. Pelkkiä pilaantuneita, mätiä, paskoja vihanneksia. Tänään on ollut hankala, kinnaava ja kiristävä olo. Ei sellainen sängynpohjalle makaamaan lamaannuttava ja itkua tuhertava vaan niin, että tekee mieli vähintään repiä pää irti. Itseltä tai keneltä tahansa, joka ensimmäisenä vastaan kävelee.

On sellaisia esteitä, joiden ylittämiseen minulla ei tunnu olevan oikein työkaluja. Pelkkä paremman toivominen ei riitä. Pitäisi osata ylittää uusia rajoja ja se pelottaa, nolostuttaa, jäätää.

Yritän nähdä itseni ulkopuolisen silmin. Yritän riisua kaikki tekosyyt, vähättelyt ja liioittelut, piiloutumiset ja kiiltokuvat. Yritän huomata terävät piikit ja katkoa ne. Yritän nähdä sen, mikä loistaa ja antaa sen loistaa. Yritän kuunnella kaikenlaisia signaaleja.

Töissä ruokatauoilla olen lukenut naistenlehtiä. Riikka Pulkkinen sanoi, että uhriksi on helppo ja houkutteleva tekeytyä. Anna Puu sanoi, että ei kiukuttele, koska se sattuu vain kaikkiin, muihin ja itseen. Anarkistikaveri kysyi, miksi vitussa minua kiinnostaa mitään mitä kukaan muu ajattelee. Ota oma aikasi ja unohda ne, keitä ei kiinnosta, se sanoi. Yksi parhaista tytöistä sanoi, ettei se näe minua heikkona, ei hankalana eikä hajonneena, vaikka tietääkin minusta sen kaiken. Toinen, että minun kauneudellani ja karismallani hoitaa kotiin show’n kuin show’n.  

Yksi kiva poika sanoi, että yritetään muistaa, että me ollaan molemmat ihan hyviä tyyppejä ja olla välittämättä siitä, mitä muut meistä kelaa. Tajusin: vaikeinta on välittää ja olla hyvä muille, mutta olla välittämättä siitä mitä ne minusta ajattelevat eikä antaa sen vaikuttaa siihen mitä teen ja miten olen.

Eilen päätin taas, että sisuunnun, en lamaannu. Että annan itselleni luvan hengähtää, jos siltä tuntuu, hyväksyn kaikki haavat ja uupumisen mutta en luovuta. Tänään, kaikesta hiertämisestä huolimatta, istuin alas ja tein asioille jotain. Aloin edes. Ja nyt on jo vähän parempi, väljempi olo. Ei vielä tyytyväinen, mutta sellainen, että kun kuulin Super Jannen laulavan, että jääräpäät jäljelle jää, huomasin nostavani jäärää päätä vähän pystympään.