On sellaisia esteitä,
joiden ylittämiseen minulla ei tunnu olevan oikein työkaluja. Pelkkä paremman
toivominen ei riitä. Pitäisi osata ylittää uusia rajoja ja se pelottaa,
nolostuttaa, jäätää.
Yritän nähdä
itseni ulkopuolisen silmin. Yritän riisua kaikki tekosyyt, vähättelyt ja
liioittelut, piiloutumiset ja kiiltokuvat. Yritän huomata terävät piikit ja
katkoa ne. Yritän nähdä sen, mikä loistaa ja antaa sen loistaa. Yritän
kuunnella kaikenlaisia signaaleja.
Töissä
ruokatauoilla olen lukenut naistenlehtiä. Riikka Pulkkinen sanoi, että uhriksi on helppo
ja houkutteleva tekeytyä. Anna Puu sanoi, että ei kiukuttele, koska se sattuu
vain kaikkiin, muihin ja itseen. Anarkistikaveri kysyi, miksi vitussa minua
kiinnostaa mitään mitä kukaan muu ajattelee. Ota oma aikasi ja unohda ne, keitä
ei kiinnosta, se sanoi. Yksi parhaista tytöistä sanoi, ettei se näe minua
heikkona, ei hankalana eikä hajonneena, vaikka tietääkin minusta sen kaiken.
Toinen, että minun kauneudellani ja karismallani hoitaa kotiin show’n kuin show’n.
Yksi kiva poika
sanoi, että yritetään muistaa, että me ollaan molemmat ihan hyviä tyyppejä ja
olla välittämättä siitä, mitä muut meistä kelaa. Tajusin: vaikeinta on välittää
ja olla hyvä muille, mutta olla välittämättä siitä mitä ne minusta ajattelevat
eikä antaa sen vaikuttaa siihen mitä teen ja miten olen.
Eilen päätin
taas, että sisuunnun, en lamaannu. Että annan itselleni luvan hengähtää, jos
siltä tuntuu, hyväksyn kaikki haavat ja uupumisen mutta en luovuta. Tänään,
kaikesta hiertämisestä huolimatta, istuin alas ja tein asioille jotain. Aloin
edes. Ja nyt on jo vähän parempi, väljempi olo. Ei vielä tyytyväinen, mutta
sellainen, että kun kuulin Super Jannen laulavan, että jääräpäät jäljelle jää,
huomasin nostavani jäärää päätä vähän pystympään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti