Vuosi kulkee
vääjäämättä loppuunsa, mutta niin kuin jäitä polttelisi. Tiedän, että yhden yön
yli hyppäys vuodesta toiseen ei muuta mitään eikä muuta se numerojen
vaihtuminen päivämäärärimpsun lopussakaan. Mutta olen päättänyt: ensi vuodesta
tulee hyvä. Parempi. Ja siitä aion pitää kiinni.
Viime vuosi oli
pysähtymistä. Tämä oli romahtamista. Ensi vuodesta tulee jotain uutta, jotain
valmista tai ehjempää. Minä lupaan – minulle, koska muuten en kestä. On sentään
oltava jotain, mitä odottaa.
Toissapäivänä
halusin taas kävellä ulos, elämästäni ja nahoistani. Hetken aikaa luulin
ymmärtäväni itsemurhaajia. Kun on vaikea nähdä mitään, mikä on hyvin ja vaikea
löytää mitään muuta ulospääsyä. En minä oikeasti voi ymmärtää, enkä minä
oikeasti ole lähdössä. Minä tunnistan niitä vaaranpaikkoja, niitä rajoja jotka
alkavat tulla vastaan ja toisia, joita en aio ylittää.
Mutta usein,
niin kovin usein tuntuu kuin valtava vesimassa vyöryisi päälle, salpaisi hengen
ja liikkeen ja äänet, mutta veden kalvon läpi näkisi kuitenkin vielä maailman.
Hidastettuna ja kaukaisena, mutta näkisi.
Joulu meni kyllä
hyvin tänä vuonna; oikeastaan se oli kuin koko tämä vuosi. Joitain
suunnitelmia, joitain mukavia yllätyksiä. Paljon rakkaita ihmisiä, paljon
tekemistä, ehkä vähän kiirekin. Hyvä, mutta lopuksi kuitenkin vähän väsynyt,
hämmentynyt ja alakuloinen olo. Pohjaan asti rysähtämistäkin, vaatteet päällä
ja hampaat pesemättä humalaansa sammumista aattoaamuyönä (vai jouluaamuko se
sitten jo on?). Omaan sänkyyn onneksi. Yksin,
niin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti