on nämä surulliset syksyt

Kun on kerran menettänyt, osaa jo odottaa seuraavaa. Jokaisessa puhelinsoitossa on ikävän kaiku. Jokainen puistonpenkki on paikallaan siksi, että sille voisi istahtaa, kun jalat eivät kanna. Jokainen kuulas sunnuntai on olemassa, että surua olisi hivenen helpompi kestää.

Siinä minä istuin, penkillä Töölönlahden nurjalla laidalla ja kuuntelin, kun äiti kertoi enon hukkuneen. Siinä minä istuin ja tiesin, että tällekin on paikkansa ja tapansa. Silmänurkkaan kiertyi kyynel mutta enempää ei tuntunut.

Kuin minuun olisi jo pantu niin paljon surua, että enempää en ottaisi. Kuin olisin ääriäni myöten täynnä. Kuin tietäisin miltä se tuntuu, ymmärtäisin kivun mutta minua ei enää siihen riittäisi.

On kaikki nämä surulliset syksyt nyt ja tästä aiemmin. On äkkikuolemat, sydänkohtauksiin menneet isät ja hirteen menneet isät ja nämä järviin meriin jokiin menneet.  On mustat lampaat ja poltetut sillat ja katkenneet säikeet.

Jotkut tytöt menevät naimisiin, joka päivä melkein joku tyttö. Minä keräilen kuolemia. Jokainen kai meistä kasvaa tavallaan.