toteemieläin

Minulla oli kaulassa jalkapuoli kettu. Näin sen joskus myyntipöydällä tassu katkenneena. Tiesin heti: tuo on minun. Sain puoleen hintaan, sillä ei viallisella ole arvoa.

Ketun jalasta oli lohkeamassa toinen pala. Minä pidin siitä kiinni ja sanoin: En voi antaa sen irrota. Miten tämän ketun käy, jos siltä viedään vielä loputkin? Miten se muka pärjää, ilman kokonaista jalkaa? Silloin se on vielä enemmän rikki.

Ystäväni vastasi: Anna sen jalan mennä. Kolmijalkaiset koiratkin pärjäävät. Juoksevatkin.

Sen palasen otin silti talteen.

alku ja loppu

Tässä välissä oli 920 kirjoitusta ja melkein seitsemän vuotta.

Isoja palasia minusta ja pienempiä monista muista. Muutamista liian suuria. Jokainen pala on tallessa, vaikka yhtä ehjää ja suurta niistä ei enää saa.

Nyt juuri en tiedä, minne sanani panna ja mitä niillä tehdä. Tuntuu yhtä aikaa monelta: Että en enää koskaan kirjoita sanaakaan enkä ainakaan kenellekään toiselle. Että sanoista on tullut vihollisia. Ehkä kiinnyin niihin liikaa ja ne kääntyivät minua vastaan. Ehkä löysin jonkun toisen kielen. Ehkä löydän.

Vielä tuntuu siltäkin, että jos lakkaan sanomasta, huutamasta äänettä, lakkaan hengittämästä. Voin yhtä hyvin lakata hengittämästä.  

ainakin vähintään

Tiina kirjoitti personal traineristaan hienosti, niin että johonkin kolahti: ”Tämä on varmaan tämmöinen hetki, kun yleensä vetäydyn ihmissuhteesta (enkä tarkoita parisuhdetta), jos mennään näin epämukavuusalueelle. Rainerini kanssa en sitä kuitenkaan tee (enkä voisikaan), koska tyyppi saa huomattavasti enemmän erivapauksia epämukavuusalueeni ja henkilökohtaisen tilani suhteen kuin juurikaan kukaan edes läheisin ystäväni. Mutta siitähän minä kai sille maksan. Yritän nyt olla liikaa vetäytymättä takaisin kuoreeni, kun nyt olen tyypin näinkin lähelle päästänyt.”

Minä vastasin: ”Jännä, miten samanlaiselta personal trainer - ja psykoterapeuttisuhde kuulostaa. Kun pitäisi antaa toisen tulla epämukavuusalueelle ja lähelle. Ja miten odottaa hyväksyntää, vaikka tietää olevansa miten kovapäinen ja että se kovapäisyys ei välttämättä juuri tässä, juuri nyt auta.

Joskus kolme vuotta sitten annoin kehoni toisten ihmisten käsiin luottavaisemmin kuin koskaan. Kävin samaan aikaan ja lähekkäin fysioterapeutilla, silmälääkärillä ja ortoptikolla, kipeitä leukoja hoitavalla hammaslääkärillä, kauniilla nuorella mieshierojalla ja joogatunneilla, jossa ohjaaja lempeästi kosketti ja ohjasi jäseniä oikeisiin asentoihin ja suuntiin. Olin päästä varpaisiin niin pahassa jumissa, niin kippurassa, että itse en osannut sitä enää avata. Kaikkien niiden lempeiden käsien kosketus pelotti ja teki kipeääkin, mutta lopulta tunsin oloni omassa kehossani, omien lihasteni sisässä paremmaksi kuin vuosikausiin.

Tuolloin jumin takana oli ikävää ja koti-ikävää, eksymisen tunnetta, stressiä. Joskus kipu mielessä tuntuu kipuna kehossa. Mitä enemmän fyysinen tasapaino karttui, sitä rauhallisempi olin myös oman mieleni kanssa.

Laulajaystäväni puhui joskus ajasta, kun laulu katosi. Se kaikkein omin, kaikkein tärkein asia katosi. Hän sanoi: Oli pakko löytää muita väyliä. Kun aloin käyttää kehoani, pää selkisi eikä laulamattomuuskaan tehnyt yhtä kipeää.

Minä en usko siihen, että masennuksesta tai kipeästä mielestä voi parantua ottamalla itseään niskasta kiinni ja lähtemällä ulos lenkille. Siihen uskon, että mieli ja keho ovat niin kiinni toisissaan, ettei toinen voi voida hyvin ilman toista.

Tällä hetkellä minun kipuni tuntuu eniten päässä, sydämessä, mielessä ja sielussa. Tällä hetkellä paras lääke siihen olisi, jos uskaltaisi antaa mielensä toisten ihmisten käsiin. Terapeutin käsiin mutta myös muiden sellaisten ihmisten, jotka voivat auttaa joissain toisissa asioissa.

Kun hartialihaksia hierotaan, myös leuan ja kasvojen lihakset rentoutuvat. Kun yhdelle ihmiselle tekee muuriinsa raon, myös muiden on helpompi päästä sisään. Tai ainakin vähintään kurkistaa.  

kaikkein kipeintä on tulla hyväksytyksi

Tekee uskomattoman kipeää myöntää oma heikkoutensa. Viikkoja, vuosia ja mittaamaton määrä voimaa kuluu hukkaan sitä peitellessä. Vaikka tukea voi saada vasta kun sen osaa ottaa vastaan. Ja vaikka tuen tarve on lopulta paljon, paljon pienempi kuin kaiken pelon ja peittelemisen määrä.

Lukot voivat aueta ja padot murtua ihan pienillä jutuilla. Ja se tuuli joka silloin käy, ne vedet jotka silloin valuvat, ne ovat hyviä. Ne ovat lempeitä. Ne ovat voimakkaita. Ne puhdistavat pimeitä nurkkia ja sulattavat möykkyjä.

Kaikkein kipeintä on tulla hyväksytyksi. Nähdä itsensä toisen silmillä – paljon ehjempänä kuin luuli.

vuoteen sijaamisesta

Olin joskus sellainen tyttö, joka vaihtoi lakanat kahden viikon välein ja peitti vuoteensa joka aamu, koska ei muuten osannut olla.

Nykyään kaikki on niin raskasta. Vuoteen sijaaminen on niin raskasta. Raskasta kuin elämä.

Kolme päivää ennen joulua vuoteessani makasi mies. Sen tuoksun voi vielä kuvitella huoneen nurkassa makaavaan lakanamyttyyn.

Kun aluslakana menee niin kurttuun, etten enää jaksa yrittää suoristaa sitä, sijaan päälle täkin. Nukun yhden täkin päällä, yhden täkin alla. Jos joskus jaksan levittää päiväpeitteen sängylle, alimmaisen täkin päälle, en illalla (tai huomenna tai ylihuomenna) enää jaksa ottaa sitä pois vaan nukun yhden täkin ja yhden päiväpeiton päällä, yhden täkin alla.

Kylmiksi öiksi kaivan kaapista kolmannen peiton. Siinä vaiheessa ajatus lakanoista on jo kauan menetetty.

Vilustuneena asuin viikon peittomajassa. Muina päivinä vain nukun, luen, katselen elokuvia, syön ja teen töitä sängynnurkassa, huoneennurkassa, ison kylmän kivitalon nurkassa kantakaupungin nurkassa.

Etsiä pyykkikasasta (koska liinavaatekaappiin ne eivät koskaan ehdi) toisiinsa sopivat, puhtaat aluslakana, kaksi pussilakanaa, viisi tyynyliinaa. Silittää. Kuoria patja, peitot, tyynyt vanhoista ja sijata uudet tilalle. Asetella peitto patjan päälle, päiväpeitto peiton päälle ja kasa tyynyjä päiväpeiton päälle. Viedä likaiset, nuhruiset pyykkikoriin. Kirjoittaa tarina siitä kaikesta.

Siihen saattaa mennä kokonainen päivä. Siihen saattaa mennä kuukausi.