Olin joskus
sellainen tyttö, joka vaihtoi lakanat kahden viikon välein ja peitti vuoteensa
joka aamu, koska ei muuten osannut olla.
Nykyään kaikki
on niin raskasta. Vuoteen sijaaminen on niin raskasta. Raskasta kuin elämä.
Kolme päivää
ennen joulua vuoteessani makasi mies. Sen tuoksun voi vielä kuvitella huoneen
nurkassa makaavaan lakanamyttyyn.
Kun aluslakana
menee niin kurttuun, etten enää jaksa yrittää suoristaa sitä, sijaan päälle
täkin. Nukun yhden täkin päällä, yhden täkin alla. Jos joskus jaksan levittää
päiväpeitteen sängylle, alimmaisen täkin päälle, en illalla (tai huomenna tai
ylihuomenna) enää jaksa ottaa sitä pois vaan nukun yhden täkin ja yhden
päiväpeiton päällä, yhden täkin alla.
Kylmiksi öiksi
kaivan kaapista kolmannen peiton. Siinä vaiheessa ajatus lakanoista on jo kauan
menetetty.
Vilustuneena
asuin viikon peittomajassa. Muina päivinä vain nukun, luen, katselen elokuvia,
syön ja teen töitä sängynnurkassa, huoneennurkassa, ison kylmän kivitalon
nurkassa kantakaupungin nurkassa.
Etsiä pyykkikasasta
(koska liinavaatekaappiin ne eivät koskaan ehdi) toisiinsa sopivat, puhtaat aluslakana,
kaksi pussilakanaa, viisi tyynyliinaa. Silittää. Kuoria patja, peitot, tyynyt
vanhoista ja sijata uudet tilalle. Asetella peitto patjan päälle, päiväpeitto
peiton päälle ja kasa tyynyjä päiväpeiton päälle. Viedä likaiset, nuhruiset
pyykkikoriin. Kirjoittaa tarina siitä kaikesta.
Siihen saattaa
mennä kokonainen päivä. Siihen saattaa mennä kuukausi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti