kevyet kengät

Tänään laitoin jalkaan siniset Vansit, ne keveimmät tennarit, joista alkaa kevät. Ne jotka ostin vuosi sitten, kun ensimmäisen kerran elämässä tuntui siltä, että voisi olla helpompaa olla onnellinen kuin onneton.

Kun kävelin pitkin Pariisia itku kurkussa, kiersin yhden museon näkemättä mitään, muistamatta siitä mitään nyt jälkeenpäin, seuranani kylmä, nälkä ja kipeä väsynyt pää – vain siksi, että tuntisin edes jotain – ajattelin, ettei askeleeni ole koskaan ollut näin raskas.

On se ollut. Minä olen menettänyt elämäni tärkeimmän ihmisen ikuisesti ja selvinnyt siitä. Minä pääsin yli siitä ja jatkoin elämääni. Minä olen se tyttö, joka selviää. Mistä tahansa.

Mutta minä tarvitsen tämän hetken. Minä tarvitsen luvan upota ja surra niin syvästi, surra koko suru loppuun niin etten lopulta enää jaksa edes olla surullinen vaan nousen mieluummin ylös, omille jaloilleni. Ihan ilman kenenkään apua.

my lot in life

Tänään tunsin olevani kuin sade, joka valuu pitkin ikkunaa. Onko mitään yksinäisempää? Se on paennut kaikkia niitä pisaroita, jotka juoksevat taivaasta maahan, muttei silti koskaan saa lupaa tulla sisään. Kuulostaa ontuvalta, mutta sellainen olo minulla oli. Ja nyt kun ajattelen, tuo selitys jonka juuri keksin, tuntuu sopivan minun elämääni täydellisesti. En silti ajatellut sitä, ajattelin vain, millaista on olla sade, joka valuu pitkin ikkunaruutua.

Itkin läpi tanssitunnin ja kotona keräsin kirjat ja lehtiöt ja linnottauduin keittiöön kirjoittamaan surullisia sanoja, koska en kestänyt olla yksin kylmässä kolkossa huoneessani, odottamassa ei mitään. Ei ketään, koska kukaan ei tulisi. Ja varoittamatta, yllättäen minun naapurini tulivat ja päättivät viedä minut ulos ja nyt minun on pakko ihan vähän rakastaa niitä, koska ne osasivat tehdä juuri oikein juuri oikealla hetkellä vaikkei niillä ole aavistustakaan siitä jäätävästä myrskystä joka minun sisälläni pauhaa eikä varsinkaan siitä, miten en oikeasti tunne olevani mitään arvokkaampaa kuin ikkunalasia pitkin valuva sade.

Ne veivät minut ulos ja niiden edessä minun oli pakko syödä ja nauraa ja kaikkein ensin hengittää, ne kaikki ovat tärkeitä asioita ja ilman niitä en koskaan tule paremmaksi. Ja vaikken minä aina haluaisi olla se, joka putoaa jaloilleen ja joka selviää, vaikken aina jaksaisi olla se, lopulta se on kuitenkin minun osani elämässä. Nyt kun istun tässä hiljaisessa huoneessa taas, en vielä jaksa nähdä niin kirkasta valoa. Mutta minä tiedän, että se paistaa vielä ja vaikka se välillä kirvelee silmiä, se vain sattuu olemaan minun osani. Ei olla onnellinen vaan olla elossa, huolimatta mistä tahansa.

raunioilla

Saint-Germain-des-Prés’n lettukioski oli palanut yön aikana. Kun laahustin sen ohi silmät turvoksissa ja sydän kipeänä, tiesin tarkalleen, miltä siitä tuntuu.

Tajusin, etten minä ole sellainenkaan tyttö, jolle järjestetään yllätysjuhlia. Nyt ne kaikki muut ovat alakerrassa odottamassa sitä tyttöä. Tyttöä, joka ei saa pelkästään juhlia vaan jonka vuoksi jätetään ja jäädään, lähdetään ja mennään sekaisin, muutetaan maailmoja ja maailmoista toisiin.

Minä istun yksin tämän kolkon huoneen lattialla ja takerrun siihen laihaan lohtuun, ettei minun ole pakko mennä sinne. Minä olen se toiseksi paras, ilman että kenenkään tarvitsee heittää sitä minun kasvoilleni, hieroa suoraan naamaan ja tunkea silmistä korvista sisään, niin että ilma loppuu. Tai ehkä minä vain kuulun toiseen kategoriaan.

palasina

Jokaisessa tarinassa on oltava uhri; jokaisessa pelissä häviäjä. Se surullinen hahmo, jota vasten muiden onnellisuus ja menetys peilautuvat.

Kyllä minulle sopii olla se. Minä osaan sen roolin pisintä ja koukeroisinta monologia myöden. Ja mitä muuta minä olen koskaan halunnut kuin päästä pääosaan; olla joku. Minä olen tämä. Tämä on minun osani.

Ehkä joidenkin ihmisten kuuluu olla rikkonaisia. Esimerkiksi muille, että ne näkisivät kuinka onnellisia ne ovat. Vaikka eivät ne kai koskaan näe sitä ennen kuin se otetaan pois.

Joidenkin kuuluu olla rikkonaisia, että ne osaisivat kantaa muita särkyneitä. Että ne osaisivat tehdä siitä surusta jotain. Mistä kaikki ne raastavat laulut ja kuolemattomat tarinat syntyisivät, jos ei olisi rikkoutuneita niitä kertomassa.

Jos olisin oikein vahva, uskoisin ehkä, että minun elämälläni on jokin muu tarkoitus kuin tulla onnelliseksi. Että ehkä minua ei ole tarkoitettu elämään niin kuin muut, minua ei ole tarkoitettu siihen elämään jossa tärkeintä on oma napa ja koti ja tunteet ja se pieni, arkinen, turvallinen onni. Ehkä minun kuuluu tehdä jotain muuta.

Kirjoittaa kirjoja, jotka saavat muut ajattelemaan; ne jotka ovat onnellisia ja ne jotka eivät ole. Ehkä minun kuuluu lähteä ja pelastaa maailma. Ehkä minulla ei siksi ole mitään, että minun olisi helpompi lähteä, ilman siteitä, ilman mitään josta pitää kiinni ja joka roikkuu kiinni minussa.

Jos olisin niin vahva, en joutuisi lähtemään kesken luennon vessaan itkemään. Enkä istuisi tässä ja miettisi, miten lähellä ”I love the way you are” on ”I love you”:ta. Siinä on vain muutaman hassun sanan ero. Ja miten se, että joku sanoo ”minä rakastan sinun tapaasi olla”; ”minä rakastan sitä mitä olet” on lähinnä ”minä rakastan sinua” mitä kukaan on koskaan minulle sanonut. Ja miten se ei silti ole läheskään tarpeeksi.

communautés rurales et développement : perspective anthropologique, 3 ects

piirrä minut kauniiksi
ehjäksi ja valmiiksi
all whole and healed
anna minulle juuret
ja siivet
päästä minut lentoon
ja pidä tiukasti kiinni
piirrä minulle haikeat silmät
ujo hymy niiden pohjalle
piirrä vahva suu
piirrä meidät
sinuksi ja minuksi
minut ja sinut
meiksi

piirrä minut;
se mille näytän
sinun silmissäsi
kun katsot noin

lopputulos

näin minä vihellän matkallani

ja tämä olen minä
kylmän asuntolahuoneen lattialla
vaaleanpunaisissa villasukissa
tukka sekaisin
kaikki sekaisin
liian heikko päästämään irti

tämä olen minä
ja sinä siinä
liian lähellä
etkä kuitenkaan ikinä tarpeeksi
haluaisin käskeä sinut ulos
haluaisin vain tulla lähemmäs

my world crumbles when you are not near

Minusta on pelottavaa, että jollain ihmisellä on niin kamalan iso vaikutus minuun. Minä saatan loukkaantua, jos se poika puhuu jollekin toiselle tai menee kahvilaan jonkun toisen tytön kanssa. Ja koko minun päiväni saattaa pelastua, jos se sanoo minulle kolme sanaa ruotsiksi tai antaa minulle poskisuukon ja sanoo muille vain hauskaa iltaa. Tai kun se tulee ja koputtaa minun oveeni ja haluaa syödä illallista juuri minun kanssani tai mennä katsomaan tyhmää elokuvaa tai lukea wikipediasta tyhmiä artikkeleja kaikilla kielillä, joita jompikumpi meistä voisi ehkä vähän ymmärtää. Tai kun se haluaa mieluummin olla minun kanssani samaa kuin eri mieltä. Tai kun se vahingossa hipaisee kädellään minun reittäni. Tai kun se nauraa minulle, kun puhun ajatuksissani suomea.

Enemmän plussia kuin miinuksia, huomasin.

Loukkaannuin sille yhtenä iltana ja koko seuraavan päivän ajattelin, että jos se ei tänään tule, niin sen täytyy tarkoittaa jotain. Koska se tulee aina, olen nähnyt sen jokaisena päivänä tänä vuonna kun ollaan oltu samassa maassa. Sitten kun se lopulta tuli, minä yritin olla kolea. Nauroin muiden vitseille mutten katsonutkaan siihen päin kun se lähti. Ja kun se tuli takaisin, minä vieläkin yritin olla välittämättä vaikka se tuntuikin vaikeammalle kuin mikään. Kun se melkein kaatui keikkuessaan tuolilla, en voinut olla ottamatta kiinni ja kun se tarjosi minulle puolet suklaapatukasta, en enää edes muistanut millaista on olla vihainen.

Kahden votkapaukun jälkeen se kysyi minulta, pitäisikö meidän puhua jostain. Minä en muka ymmärtänyt; mistä meidän sitten oikein pitäisi puhua. Oletko sinä minulle vihainen? se kysyi ja minä vain kohautin olkiani ja tein sen word-tiedostosta pdf:n, kun kukaan muu ei osannut. Ja join sen kanssa vähän lisää votkaa.

Neljän lasillisen jälkeen kerroin sille, että olin kirjoittanut jotain sydäntä särkevää, siitä toiseksi parhaasta tytöstä. Ja se sanoi minulle, miten tärkeä minä sille olen. Enkä minä sittenkään osannut muuta kuin hymyillä typerästi ja tarjota sille kuumaa kaakaota.