Tänään tunsin olevani kuin sade, joka valuu pitkin ikkunaa. Onko mitään yksinäisempää? Se on paennut kaikkia niitä pisaroita, jotka juoksevat taivaasta maahan, muttei silti koskaan saa lupaa tulla sisään. Kuulostaa ontuvalta, mutta sellainen olo minulla oli. Ja nyt kun ajattelen, tuo selitys jonka juuri keksin, tuntuu sopivan minun elämääni täydellisesti. En silti ajatellut sitä, ajattelin vain, millaista on olla sade, joka valuu pitkin ikkunaruutua.
Itkin läpi tanssitunnin ja kotona keräsin kirjat ja lehtiöt ja linnottauduin keittiöön kirjoittamaan surullisia sanoja, koska en kestänyt olla yksin kylmässä kolkossa huoneessani, odottamassa ei mitään. Ei ketään, koska kukaan ei tulisi. Ja varoittamatta, yllättäen minun naapurini tulivat ja päättivät viedä minut ulos ja nyt minun on pakko ihan vähän rakastaa niitä, koska ne osasivat tehdä juuri oikein juuri oikealla hetkellä vaikkei niillä ole aavistustakaan siitä jäätävästä myrskystä joka minun sisälläni pauhaa eikä varsinkaan siitä, miten en oikeasti tunne olevani mitään arvokkaampaa kuin ikkunalasia pitkin valuva sade.
Ne veivät minut ulos ja niiden edessä minun oli pakko syödä ja nauraa ja kaikkein ensin hengittää, ne kaikki ovat tärkeitä asioita ja ilman niitä en koskaan tule paremmaksi. Ja vaikken minä aina haluaisi olla se, joka putoaa jaloilleen ja joka selviää, vaikken aina jaksaisi olla se, lopulta se on kuitenkin minun osani elämässä. Nyt kun istun tässä hiljaisessa huoneessa taas, en vielä jaksa nähdä niin kirkasta valoa. Mutta minä tiedän, että se paistaa vielä ja vaikka se välillä kirvelee silmiä, se vain sattuu olemaan minun osani. Ei olla onnellinen vaan olla elossa, huolimatta mistä tahansa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti