palasina

Jokaisessa tarinassa on oltava uhri; jokaisessa pelissä häviäjä. Se surullinen hahmo, jota vasten muiden onnellisuus ja menetys peilautuvat.

Kyllä minulle sopii olla se. Minä osaan sen roolin pisintä ja koukeroisinta monologia myöden. Ja mitä muuta minä olen koskaan halunnut kuin päästä pääosaan; olla joku. Minä olen tämä. Tämä on minun osani.

Ehkä joidenkin ihmisten kuuluu olla rikkonaisia. Esimerkiksi muille, että ne näkisivät kuinka onnellisia ne ovat. Vaikka eivät ne kai koskaan näe sitä ennen kuin se otetaan pois.

Joidenkin kuuluu olla rikkonaisia, että ne osaisivat kantaa muita särkyneitä. Että ne osaisivat tehdä siitä surusta jotain. Mistä kaikki ne raastavat laulut ja kuolemattomat tarinat syntyisivät, jos ei olisi rikkoutuneita niitä kertomassa.

Jos olisin oikein vahva, uskoisin ehkä, että minun elämälläni on jokin muu tarkoitus kuin tulla onnelliseksi. Että ehkä minua ei ole tarkoitettu elämään niin kuin muut, minua ei ole tarkoitettu siihen elämään jossa tärkeintä on oma napa ja koti ja tunteet ja se pieni, arkinen, turvallinen onni. Ehkä minun kuuluu tehdä jotain muuta.

Kirjoittaa kirjoja, jotka saavat muut ajattelemaan; ne jotka ovat onnellisia ja ne jotka eivät ole. Ehkä minun kuuluu lähteä ja pelastaa maailma. Ehkä minulla ei siksi ole mitään, että minun olisi helpompi lähteä, ilman siteitä, ilman mitään josta pitää kiinni ja joka roikkuu kiinni minussa.

Jos olisin niin vahva, en joutuisi lähtemään kesken luennon vessaan itkemään. Enkä istuisi tässä ja miettisi, miten lähellä ”I love the way you are” on ”I love you”:ta. Siinä on vain muutaman hassun sanan ero. Ja miten se, että joku sanoo ”minä rakastan sinun tapaasi olla”; ”minä rakastan sitä mitä olet” on lähinnä ”minä rakastan sinua” mitä kukaan on koskaan minulle sanonut. Ja miten se ei silti ole läheskään tarpeeksi.