näin voisit nähdä

Muista tämä: Se hetki, kun seisot Hakaniementorin liikennevaloissa ja Lulu Gainsbourg laulaa Ne dis rieniä vain sinulle. Roskakatoksesta pelastetun kirjan sait loppuun matkalla, jätit sen raitiovaunun penkille jotta joku muukin lukisi. Poikkeat Kahvisiskojen telttaan aamukahville vaikka oikeasti on liian kylmä ja otat puuron sijaan munkkipossun, vaikka siksi että eilen oli se kolmannen nimen nimipäivä. Tuhlaat puolen viikon ruokarahat mansikoihin, kirsikoihin ja aprikooseihin, haet hallista vuohenjuustoa ja lämpimän, tuoksuvan limpun.

Kävelet kotiin paperipusseja kainalossa, sitä laululinjaa pitkiin, siihen taloon jonka takapihalla on joogakoulu. Vanha ovi on jäykkä, mutta sinä osaat avata sen koska se on ovi sinun kotiisi. Maljakossa valkoiset liljat ovat vielä nupullaan, ja kun niitä katsoo, ei laatikkopinoja edes huomaa.

Jos haluaisit, voisit herätä näin kaikkina aamuina. Näin voisit nähdä. Muista.

töissä

Minä saan haukkuja. Töissä nyt lähinnä. Siellä on ollut vähän helpompi nyt, mutta olen silti se rääväsuu, nopeasti syttyvä. Ja saan haukkuja. Viimeksi siitä, etten osaa puhua.

Mutta sitten on niitä toisia. Niitä, jotka suostuvat tulemaan vain minun tiskilleni, koska minä puhun niille pehmeää ranskaa. Niitä, jotka hymyilevät, kun jaksan kärsivällisesti kuunnella hitaita, haparoivia sanoja, opettaa sijamuotoja ja lausua vaikeita nimiä. Niitä jotka puolivahingossa alkavat kertoa velkahelvetistä, jota lusittiin kaksikymmentä vuotta. Ja lusittiin vain, koska oli joku jonka puolesta taistella.

Tai niin kuin tänään se ihana nainen, joka puhui hienoisesti änkyttäen, katkonaisilla lauseilla ja kirjoitti isoja, kömpelöitä kirjaimia kauas viivojen yli niin kuin lapset. Kun asia oli hoidettu, hän sanoi minulle: ”Kiitos, kun teillä on niin hyvä ja selkeä palvelu tällaisille hieman yksinkertaisemmillekin kansannaisille.”

Minä meinasin purskahtaa itkuun, huuli väpättäen hymyilin lämpimintä hymyäni. Niiden sanojen jälkeen kestän aika monet haukut.

Työkaveritkin ovat alkaneet sanoa: Sinusta näkee, että olet niitä. Sellainen, sosiaali-ihminen. Suhtaudut asiakkaisiin niin eri tavalla kuin kukaan.

Ihmisinä. Minulle he ovat ihmisiä.

isähetki

Tuli isähetki. Yhtäkkiä, kesken kuolemanhiljaisen työaamun.

Pelasin pasianssia, sitä hämähäkkipeliä. Sitä mitä isi pelasi illat pitkät, neljällä maalla. Mietti, puntaroi ja teki harkittuja virheitä. Arki-iltojen hiljaista taidetta. Eikä siihen peliin saanut kukaan muu koskea, että tilastot pysyivät kauniina.

Radiosta soi Bridge over troubled water. Meinattiin laittaa se hautajaismusiikiksi, mutta soitettiinkin Hetki lyö. Sitä isi aina lauloi karaokessa ja vieläkin kuulen korvissani sen äänen.

hyviä juttuja

Yhtenä iltana istuin aamuneljään keittiön lattialla parasystäväpojan kanssa, juomassa kahden tähden jaloviinaa ja puhumassa naisista. Pää omenatupakasta sekaisin. Myöhästyin iltajunasta ja aamulla eksyin kolme kertaa matkalla kotiin. Iltapäivällä kuitenkin marssin sateenkaaren väreissä, silkkikukkia hiuksissa.

Se suahilia puhunut, sen työhuone on yhden korttelin päässä minun uudesta kodistani. Näin sen jo kerran, kun kuljin ohi puu kainalossa. Mutten huudahtanut mitään. Tällaisia kieroja polkuja kulkee elämä.

Eilen tanssin sateessa, valkoiset kiharat sekaisin ja vilua varpaisiin. Katusoittajapoika sanoi minua ihanaksi kaloripommiksi. Hymyilin kauniimmin kuin viikkoihin.

Perjantai-iltana kuljin pitkin pitäjää ja katsoin kukkia ja parvekkeita, taloja ja ihmisiä. Kaikkea. Yhtäkkiä uusia ja vieraita, vaikka kuusi vuotta ne ovat olleet minun kotini. Kaikkia teitä en ole koskaan kulkenut ja monet näyttivät siltä kuin tekisin jo lähtöä.

pikkuhiljaa

Siivoan ja aivastelen. Heitän kaikki risat astiat, vaatteet ja vanhat lehdet pois, tahtoisin jo alkaa pakata pahvilaatikoita. Virittelen etikkaisia ansoja. Naapurissa räjäytellään.

Aamulla kuuntelin parvekkeenovenraosta humisevia puita ja rakennustyömaata. Yritän muistaa ne myöhemmin, vaikka odotankin jo kadun ääniä.

stadin tähtiä

Yhtenä aamuna heräsin tukka takussa hampaat pesemättä naamassa eilisen meikit. Puolipukeissa, tai ilman rihmankiertämää, ilman harkintaa. Vieraasta, väärästä paikasta, tahmeaan aamuun. Mutta maireasti hymyillen.

Baaritiskillä se puhui minulle suahilia ja pienistä tansanialaisista jalkapalloilijoista. Aamuviideltä Hämeentiellä oli jo päivänvalo ja Hakaniemessä minä rohkaisin mieleni. Se vei minut betoniseen maailmaansa, jossa lokit kirkuvat pitkin valoisia öitä.

Enkä minä odottanut mitään, mutta monet palat loksahtelivat kohdilleen ja oikein. Enkä minä ajatellut tulevaa, mutta sain siitä lupauksia. Enkä minä osannut painaa mieleeni tarpeeksi, mutta muistan tuoksun ja ihon ja kyömyn nenänkaaressa ja monta irralliseksi jäänyttä tiedonpalaa.

Se kuva jäi sitten kesken ja sitä minun on aina vaikea ymmärtää. Sen lauseissa oli liian monia pisteitä perässä, eikä se soita minulle koskaan. Sen pöydillä oli pieniä ikoneita, enkä minä saa ikinä kysyä, mistä ne ovat peräisin.