halkeamia

Haluaisin ruveta pakkaamaan tavaroita laatikoihin, panemaan pois kaiken mitä en tarvitse. Haluaisin tilata lentoliput. Sanoa hyvästit.

Tuntuu kuin jokin olisi murtumassa, kuin jokin minussa olisi muuttumassa. Se vain on niin vaikea tunnistaa tässä, paikallaan. Minä haluaisin lähteä jo, minä haluaisin paeta tai hypätä, murtua ja muuttua kertarysäyksellä en askel kerrallaan. Se sattuu aina vähemmän, jos laastari repäistään nopeasti ja kerralla.

Mutta se ei anna minun paeta, se pakottaa minut taistelemaan. Pakottaa jäämään paikalleen ja katsomaan tämän käden. Pakottaa minut pysähtymään. Painaa päätä pinnan alle niin kauan, kunnes minä lakkaan rimpuilemasta ja uskallan mennä virran mukana.

Minä teen kaikkeni, ettei silmiä tarvitsisi avata. Ettei tarvitsisi katsoa. Minä täytän kalenterin turhanpäiväisyyksillä, minä suoritan, minä pakenen töihini öihini vangiksi jään, syön liikaa ja juon liikaa ja nauran liian kovaa vaikka itkettää. Minä juoksen, juoksen, juoksen pidemmälle kovempaa karkuun. Minä kerään ympärilleni tuhannet samanlaiset kasvot ettei minun tarvitsisi katsoa peiliin, niitä ainoita kasvoja jotka todella merkitsevät jotain. Minä haalin ympärilleni tavaroita, kuin turvalliseksi linnakkeeksi, kuin painoksi kuumailmapallon alle ja kiviksi taskuihin. Etten pääsisi itseltäni karkuun, vaikka oikeasti haluaisin vain uskaltaa päästää irti.

Ja kun se ei enää keksi muuta, se pakottaa minut jäämään sängyn pohjalle. Tekee minun olostani niin tukalan että pelkkä ajatuskin nousemisesta on kivulias. Päässä on kuumetta niin monta astetta etten jaksaisi edes ryömiä. Voi kuinka minä jaksaisin nousta ylös ja kulkea pää pystyssä takki auki ja vain huiskuttaa hyvästiksi. Tänne se pakottaa minut neljän seinän sisään ja kiertämään samaa kehää näiden loputtomien ajatusten kanssa, näiden kuvien kanssa, unikuvien. Ja vieläkin minä potkin ja huudan vaikka ääni on heikko.

Kun minä kävelen juna-asemalta kotiin sitä synkempää reittiä, illalla kymmenen jälkeen muovikassissa korvatippoja ja appelsiineja. Apteekissa kukaan ei ehtinyt kuunnella minua, lähijunassa joku tönäisi ensin minun kirjaani ja löi sitten laukulla vaikka jo valmiiksi minä olen liian hauras. Silloin kun missään ei ole ketään minulla vaikka kaikkein eniten kaipaisi. Eikö juuri silloin pitäisi jonkun olla, kun makaa yksin kotona kurjana ja heikkona. Eikö juuri sellaisissa hetkissä pitäisi jonkun muun mennä ostamaan lääkkeitä ja pitää viileää kättä tässä otsalla. Silloin, silloin minä annan periksi ja annan niiden pahuksen kyyneleiden jäätyä poskille, siinä matkalla asemalta kotiin.