torstai 12. maaliskuuta 2009

i'm going to denver

Tiedätkö miten inhottavalta tuntuu, kun joku tuntematon istuu lähijunassa vähän liian lähelle ja hipaisee reittä tai käsivartta? On pakko liikahtaa kauemmas, painautua ikkunaa vasten ja vetää jalat yhteen ja kädet kippuraan. Ääritapauksia ovat tietysti tapajuopot tai muuten vähän liian tuttavalliset miesmatkustajat, jotka tunkevat liian lähelle tahallaan ja pahimmassa tapauksessa kääntyvät vielä katsomaan sinua ja aloittavat keskustelun, huolimatta korvanapeista ja pakenevasta katseesta. Jostain syystä hankalalta tuntuu myös silloin, kun viereen istuu joku ihan tavallinen, vain sentin liian likelle.

Tiedätkö miltä tuntuu istua pimeässä teatterikatsomossa tai elokuvateatterissa, kun vieressä istuu joku ihana? Sen klassisen tempun, että antaa oman kätensä levätä mahdollisimman vapaana ja houkuttelevana, valmiina pideltäväksi. Ja kuitenkin varoo koskettamasta. Puolivahingossa nojautuu juuri siihen suuntaan, jossa se ihana istuu. Jotenkin siitä kulmasta aina näkee paremmin näyttämölle. Kun se ihana vaihtaa asentoa ja sen jalka vahingossa painautuu sinun reittäsi varten. Kun pidättää hengitystään joka kerran kun se toinen liikahtaa. Kun on pakko pinnistellä, että jaksaisi keskittyä lavalla näyteltyyn kohtaukseen eikä sen toisen hengityksen kuuntelemiseen.

Ei kommentteja: