mun arvet on mustetta

Minä olen kovin kiintynyt suruun. Kipeään mieleen ja polttaviin kyyneleisiin. Suruun on helppo jäädä piehtaroimaan tai makaamaan paikalleen. Kietoutua sen syliin. Tarttua kiinni viimeisillä voimillaan ja hukuttautua suolaiseen tulvaan. Suru on tuttua, se on turvallista, sen minä osaan. Se on ollut minun kotini niin kauan, että pelkään painaa sen oven kiinni takanani. Pelkään astua tyhjän päälle. Pelkään tarttua ilon käteen, koska se on uusi. Minä en tunne sen kasvoja enkä pelaa sen säännöillä. Minä pelkään, että se kuitenkin vetää maton minun jalkojeni alta heti, kun en ole tarkkana.

Joskus keväämmällä, viikkoja sitten minä takerruin särkyneeseen sydämeen. Sitä ennen oli ollut toinen särkynyt sydän ja paljon palasia. Ja sitten se kaikkein suurin suru. Olin niin tottunut siihen, että on ikävä. En osannut olla ilman. Itkin väkisin lenkkipolulla ja ajattelin, että nyt keväällä, lempeässä auringonpaisteessa tekisi vain mieli hymyillä, ihan kevyesti. Ilman suuria suruja. Minä halusin vain olla iloinen ja huoleton, mutten osannut. En uskaltanut.

Onneksi tuli lisää aurinkoa. Keveitä suudelmia. Kauniita hymyjä. Lupa hengittää ja nauraa. Sellainen lupa pitää joskus antaa itselleen. Kyllä minä olen sen arvoinen.

Ihana serkku mietti, mitä se tarkoittaa kun sukkahousuissa on tusseja ja arvet on mustetta. Että ehkä se on juuri sitä, kun on liian kauan kantanut niitä suruja ja ongelmia eikä osaa päästää irti. Piirtää niitä arpia tummemmiksi koska on turvallisempaa olla toipilas. On helpompaa, kun on joku ketä syyttää. Teininä minä toivoin, että murrosikä ei loppuisi koskaan. Sitten olisi aina lupa olla oikukas ja kiukutella. Paiskoa ovia ja olla hankala ja kitkerä. Loukata ja loukkaantua.

”I’m too young to know I’m young
I’m too selfish to be strong
am I too old to allow my adolescence to go on?”

En tiedä, ovatko mustearvet oikeasti sitä, mutta se kuulostaa uskottavalta. On minulla ihan oikeitakin arpia, piilossa nahkatakin alla, ihon alla. Mutta sellaisia pitääkin olla. Ihmisten pitää joskus mennä rikki, että ne mahtuvat kasvamaan ja liikkumaan. Ja pitää olla vähän rikkinäinen, että näkee toistenkin säröt. Muuten niitä ei ehkä osaa huomata ja sitten surusta tulee vihaa ja vihasta katkeruutta. Vaikka eivät haavat ole vihaa, ne ovat pelkoa. Ja pelon kanssa voi elää.

Sitten kun on tarpeeksi vahva, tarpeeksi hyvä olla, kestää senkin että välillä itku tulee ihan yhtäkkiä. Lenkin jälkeen hikisissä vaatteissa, varoittamatta ja ilman syytä. Se säikäyttää, mutta sillekin pitää antaa lupa tulla. Pelon kanssa voi elää. Niin minä olen päättänyt.

tavallisen tuomas uimosen sukupolvi

Välillä tuntuu, että maailma on kamalan paha paikka. Eikä sitä pääse pakoon edes silloinkaan, kun itsellä on hyvä olla. Aina jollain muulla on paha olla.

Minulla on sellaisia ystäviä, jotka pakenevat maasta toiseen karkuun pahaa oloa ja pahoja ihmisiä. Sellaisia ystäviä, jotka menevät iloisen baari-illan jälkeen yksin kotiin ja kaivavat partaterät esiin, koska kukaan ei taaskaan huomannut eikä nähnyt. Koska näkymättömyys on pahinta mitä on. Se, ettei ole kenellekään se tärkein. Sellaisia ystäviä, jotka eivät osaa päättää, ajaisivatko yli- vai alinopeutta. Liian lujaa tekisi mieli ajaa siksi, ettei millään ole enää mitään väliä. Liian hiljaa siksi, ettei tulevaisuudessa kukaan kuitenkaan odota.

Se kaikki kuulostaa jotenkin naiivilta tai irvokkaalta, mutta sellaista se on. Minä tiedän, että siitä on leikki kaukana. Ja silti minä en voi tehdä mitään. Minä voin puhua suoraan sydämestä, mutten enempää. Minä en voi kantaa sitä taakkaa tai valaista sitä pimeää, vaikken toivoisi mitään muuta. En voi, koska minäkin vaellan vielä varjoissa. En voi, koska kukaan ei voi sytyttää toisen liekkiä. Jokaisen on pidettävä huolta itsestään.

Eilen selailin blogilistaa ja törmäsin peräkkäin kolmeen blogiin, joiden kirjoittajilla oli paino-ongelmia ja helvetin paha olla. Minun on vaikea käsittää, miksi joku oikeasti haluaisi painaa 30 kiloa. Mietin hetken, ovatko ne nuoret tytöt tosissaan. Mutta kuka jaksaisi kirjoittaa ruokavihollisen kanssa käytävästä ikuisesta taistelusta olematta tosissaan? Eikä minulla ole lupaa arvostella tai ihmetellä toisten pahaa oloa.

En tiedä, vetävätkö herkät ihmiset pahoja asioita puoleensa vai syntyykö herkkyys pahuudesta. En tiedä, ovatko herkät ihmiset luovia vai toisin päin. Ovatko blogien kirjoittajat herkempiä masentumaan vai masentuneet herkempiä kirjoittamaan. Nouseeko se pahuus tästä pimeydestä ja hymyttömyydestä ja mitä tälle maailmalle oikein voisi tehdä? Millä minä voisin saada ne liian kiltit ja hauraat ihmiset uskomaan, että tässä kaikessa on oikeasti jotain järkeä ja kaikesta huolimatta taistelua kannattaa jatkaa? Mistä minä sellaisen taikasanan löydän?

Näin minä haluaisin teille kaikille sanoa. Ottaa kädestä kiinni.

”murheet ei miettimällä parane
ei päivät ne itkemällä lyhene
ota siskosi kädestä kiinni
anna huolesi haihtua pois
muuten paikkasi vie joku ripeä
oothan köyhä vaan ethän oo kipeä
kohta happanee kupissa viini
paras juoda se riemulla pois”

Mutta mitä se auttaa, jos sinusta tuntuu tältä?

”kukaan varmasti ei nää
kun yks tuleva nainen huutaa käden läpi leipää
ja siks sen avunhuudotki on loppu jo
turha potkii ja potkii jos se on lohdutont

ja himas koko ajan vaan
katse vasent kohti
et tänään ois kerranki
vuoros oikee poski”

(lainaukset puppa j - huolii ja pyhimys - tavallisen tuomas uimosen sukupolvi)

tiistaikännit vol. 2

tällä viikolla
on vähän kiire
pitäisi lukea tenttiin
tehdä opinto-ohjelma ranskaan
käydä laitoksella
kolme päivää töitä
torstai-iltana vielä teatteri
perjantaina pitäisi mennä
hierojalle
ja viedä kirpputorikuorma

töiden jälkeen
hoidan asioita
menen heti kirjastolle
matkalla törmään kaveriin
jonka kanssa ollaan yritetty
sopia tapaamista
ainakin kolme kuukautta

moi kaima
mulla on vähän nälkä
pojat menee unicafeeseen
mennäänkö sushille?
tilillä on seitsemänkymppiä
palkkapäivään kaksi viikkoa
mennään vaan
vaikka lounasaikakin meni jo

otan ton take-setin
ja jälkkäriksi viel rapunigirit
juoko tytöt jotain?
no ehkä sit ruoan jälkeen
just

mennääks viel yhd-kahd-kolmelle
ihan vaan lasilliselle
hoegaarden rosé
perusbelgialaista litkua
vadelman makua
baarimikko nauraa
se on kyllä aika söpö

kirpputorillakin
kun hain hintalappuja
näin yhden söpön
jolla oli punainen pipo ja risat farkut
ja sitten liikennevaloissa
yliopiston kulmalla
sillä oli violetit tennarit
ja sateenkaarenvärinen pipo
pipopäiset pojat on söpöjä
onneksi niitä on kaupungissa monta

halusin kirjoittaa kolme tarinaa helsingistä
nyt en jaksa
aamulla on taas töitä
onneksi ei tule krapulaa
kun ollaan nuoria

kun sitten tulen kotiin
inboxissa odottaa viesti
kai mennään huomenna?
mennään vaan.

normipäivä

herään liian myöhään
kello on jo yksitoista
taivaalta sataa jotain valkoista
lunta tai räntää
ei se mitään
nyt on kevät
laitan tennarit kuitenkin

luennolla
analyysi on ihan hyvä
opettaja sanoo
että sen voisi vaikka julkaista
joo, tein sen darrassa
yhtenä sunnuntaiaamuna
lähetetään lehteen vaan
sen olen yliopistossa oppinut
aina se menee hyvin

minulla on nälkä
mennäänkö ravintolaan syömään
mä oon pa
ei oo rahaa
mutta ehkä lounareita
mennään vaan
jonnekin
missä on halpaa ja hyvää
ysibaari voisi olla sellainen
ootko kuullut siitä joskus

otan valkkaria
tai ehkä punkkua
24 senttiä
molemmille jaloille
viini maksaa enemmän kuin ruoka
se on aina hyvä

mennäänkö pois
täällä on jonoa
mennäänkö vielä baariin
erottajalle
yksille vaan
vedetään hillityt perseet
otetaan lasi viiniä
ja vielä yhdet bisset
nyt tekisi mieli soittaa sille
kauniille lökäpöksypojalle
en soita kuitenkaan

otetaanko vielä lasilliset
nyt voitais mennä baariin
tiistaikännit
äiti soittaa: tuletko pääsiäisenä?
ehkä, saattaa olla koulujuttuja
katsotaan

ota vielä lasillinen
minne sitten mennään
redrum on kiinni, on tiistai
mennäänkö mollyyn?

ai narikka, ei meillä oo rahaa
höylätään tiskillä
hoegaarden ja palvelumaksu
minkä ikäisiä neidit on?
kakskytviis ja kakskytneljä
ok, menkää sitten vaan
ei tarvii näyttää papereita

mä oon kosovosta
sä oot kaunis
onko sulla poikaystävä?
ei, mulla on tyttöystävä
lesbokortti toimii aina

mennäänkö jo?
huomenna on töitä
juna menee
huomenna kulta baariin taas

minne söpöläiset nyt jo menee?
luovutatteko jo?
onko huomenna koulupäivä?

ei, huomenna on työpäivä
normipäivä.

tällaista on ehkä olla nuori.

katkelmia

Ei, ei perhevolvoa tai yhteistä asuntolainaa. Ei mitään vanhaa tai uutta, sinistä tai lainattua. Ei itkeviä lapsia, ei siivouspäiviä eikä lakanoiden vetoa. Ei meidän rahoja. Ei etelänmatkoja tai sukulaisvierailuja. Ei yhteisiä joulukortteja. Ei en halua. Ei raskaita sanoja eikä polvia maahan.

Vain nauravat silmät ja pehmeä suu. Sotkuinen ja liian pitkä tukka, johon tekisi mieli pujottaa sormet ja pörröttää. Auringonvaloa verhojen välistä, kun ei taaskaan jaksettu nousta aikaisin. Lämmin iho minussa, kylmät sormet niskassa. Kahdelle ihmiselle liian ahdas sänky.

Ei ehkä edes aamiaista sänkyyn. Vain kuumaa kahvia. Ei ruusuja tai ehkä yksi päivänkakkara. Ei merkkipäiviä, vain suloisia hetkiä. Ihan keveiden siipien havinaa jossain vatsanpohjalla. Joskus vahingossa saattaisin käyttää sinun vakoista paitaasi ja huolehtia ettet myöhästy.

Haluaisin vain istua nurmikolla lämpimänä päivänä, yhteisellä viltillä. Juoda halpaa kuohuviiniä samasta kertakäyttömukista. En ajatella liikaa huomista, en laskea sitä kumpi soitti viimeksi ja kuinka monta päivää sitten.

Soittaisit silti.