Ranska voitti. Minun maani, kerrankin. Oli siinä niitä, kaikenlaisia käsiä ja muita. Mutta sellaista sattuu, Maradonalle ja kelle nyt milloinkin. Se on peliä, ja kuka peliin lähtee se pelin kestäköön. Leikiksi en tohtisi sanoa.
Olisin niin kovasti tahtonut olla stadionilla. Ehkä se olisi vähän helpottanut koti-ikävää, olla siellä 60 000 muun yhtä pienen joukossa, huutaa ja hurrata. Nyt vain purin kynsiäni, istuin niska kenossa ranskalaisessa irlantilaisbaarissa. Se on kummallista, miten paljon energiaa ja tunteita yhteen pieneen palloon mahtuu. Sille vain ei voi mitään, muuta kuin antaa sydämen pomppia.
Se oli toissakesänä, EM-kisojen aikaan, kun veikka katsoi telkkarista jalkapalloa. Hollanti hävisi ja se kiroili ja huusi, itki melkein. Pahoillani olin minäkin. Isä oli kuollut puoli vuotta aiemmin; äiti sanoi, ei jalkapallo ole tärkeää, elämä on. Mutta se on hyvä, että elämässä on sellaisia tärkeitä asioita, jotka ovat sittenkin vähemmän tärkeitä.
Se poika, jolla on aurinkoa silmissä, ei ikinä tullut, vaikka oli sen synttärit ja kaikki. Kiireisiä aikatauluja ja baarissa huono kenttä. Ei ne koskaan tule. Mutta minulla oli kavereita, ystäviä melkein. Kolmen euron tuopit ja ne siniset, ne jotka voittivat. Jonkun täytyy aina hävitäkin.
3 kommenttia:
Sillon kun tuntuu, et elämästä itestään ei oikeesti tuu mitään, niin tollaset asiat kannattelee. Pienet, vähän höpsöt ja leikkimieliset asiat.
Olisipa mulla nyt jalkapallomatsi katsottavana. Allez les bleus!
jalkapallossahan ei oo sit mitään pientä, höpsöä eikä leikkimielistä. Usko Shanklyä: “Some people think football is a matter of life and death. I assure you, it's much more serious than that.”
Kunhan Ranska ei voita niin maailmassani kaikki on hyvin. Voi sitä itkua ja hammastenkiristystä, jos siniset voittavat taivaansinisen unelmani... ;) Ja joo tästä on leikki kaukana. Nimimerkillä "kolme kertaa Saksa-Turkki -matsin aikana vessassa oksentamassa ollut".
Lähetä kommentti