maanantai 30. marraskuuta 2009

meet me halfway

Välillä on pirun rankkaa, kun ei ole ketään, joka tuntisi minut.

Rakastan sitä, että voin kerrankin olla se tyttö, jota kaivataan ja jonka perään kysellään. Rakastan hymyillä suoraan sydämestä. Rakastan sitä, että minulle hymyillään ja vitsaillaan pelkästään ystävällisesti ilman pienintäkään piikkiä tai niin, ettei sitä piikkiä tarvitse edes kuvitella. Rakastan, kun minua sanotaan unelmien naiseksi. Ei täällä kukaan tiedä, etten minä ole sellainen tyttö.

Rakastan sitäkin, kun voin piilottaa kaikki valokuvat päiväkirjan väliin ja unohtaa hetkeksi. Sitä, ettei kukaan täällä tiedä, koska suomalainen isänpäivä on ja mille se minusta tuntuu. Rakastan sitä, etten tunne enää olevani velvollinen kantamaan koko maailman painoa harteillani ja pitämään huolta kaikista muista ennen itseäni. Rakastan sitä, kun langat löystyvät ja voin olla ylittämättä siltoja.

Kuitenkin, niinä hetkinä kun en jaksa olla ihan ehjä ja suloinen, minulla on ikävä sitä, että edes joku ymmärtäisi, tai tietäisi ainakin. Että jollekin voisin mököttää ilman että se pitää minua umpimielisenä tai tylynä tai tylsänä. Rikkinäisenä.

Tänään oli ihana päivä. Aamulla syötiin aamiaista yhdessä. Lainasin tanskalaispojalta Camus’n kirjan ja vein sille vastalahjaksi salmiakkia. Nukuin päiväunet. Puin kauniit vaatteet, uuden takinkin ja lähdin yksin kaupungille. Kävelin Champs-Elysées’n päästä päähän, katsoin suu auki jouluvaloja, nauroin Disney-turisteille ja niille, jotka menivät hiljaisiksi kun Eiffel-torni yhtäkkiä näkyi metron ikkunasta. Söin suklaalla kuorrutettuja mandariineja, join hehkuviiniä ja näin hääparin poseeraavan valkoiseksi valaistun maailmanpyörän edessä. Kotona ranskalainen tyttö sanoi, että puhun kamalan hyvin ranskaa ja pojat kehuivat minun tekemääni ruokaa.

Ja sitten, joku ihan vahingossa sanoi jotain, mistä minä menin pois tolaltani. Joulusta, ihan ajattelematta. Tietämättä. Ne vaihtoivat aihetta ja alkoivat puhua Husserlin aikakäsityksestä. Minä keräsin tiskiharjan ja astianpesuaineen ja karkasin. Olisin halunnut sanoa, että nyt minulla on paha mieli. Minussa on heikkoja kohtia. Mutta sanoin vain ҫa va.

Se tanskalaispoika tuli käytävässä vastaan, kun minä jäin sinne tahallani maleksimaan, että törmäisin siihen. Minä yritin hymyillä hampaat irvessä, mutta se vain tuli ja otti syliin. Kysyi, loukkasiko joku minua, kenet sen pitää löylyttää. Sanoi, että saan häiritä sitä koska vaan. Enkä edes häiritse.

En minä muuta kaipaisikaan. En täällä ja nyt, tai yleensäkään.

1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

Lue koko blogi, melko hyva