Tänään katselin salaa yhden pojan valokuvia. Poika pyysi minua joskus treffeille, mutten kerennyt koska minun piti ehtiä muuttaa Ranskaan. Talvella näin sitä yliopistolla, mutten uskaltanut sanoa mitään. Olen varma, etteivät ne ikinä muista minua. Mutta, sillä oli kotona samanlaiset verhot kuin minulla ja sitä olen tänään ajatellut.
Tällaisia keskeneräisiä ajatuksia lipuu päässä ja ne tulevat paperille täysin väärässä järjestyksessä.
2 kommenttia:
minä laitoin kerran käteni yhden pojan kädelle ja katsoin, miten se kavahti kauemmas. myöhemmin, kun se alkoi moikata koulun käytävällä, kavahdin itse ja katsoin pois.
toivonpas sinulle jotakin todellista tapahtuvaksi. kyllä tietysti itsellenikin, mutta luulen, että minulle oikea aika on vähän myöhemmin.
kiitos annikki, tulee meidänkin aika joskus. tai sitten se on jo tässä, pitäisi vain tajuta, mikä on sitä todellista. minusta tuntuu, että juuri nyt olen siinä vähän sikinsokin, yllätettynä. on niin paljon kaikkea, mihin hukkuu helposti. mutta kaikki näyttää kumman valoisalta.
Lähetä kommentti