anna sataa, tulee sateenkaaria

Minä olen ihana tyttö.
Herttainen, silmissä hymyä.
Kiivasluontoinen, helposti syttyvä.
Helposti leppyvä.
Vähän laiska.
Aamuisin venyttelen kuin kissa, tukka sotkussa ja kiharalla.
Kamalan kömpelö, aina polvet naarmuilla.
Pelkkiä tunteita.

Minä olen ihana tyttö.
Vielä tulee se päivä, jolloin minun ei tarvitse sanoa sitä itselleni ääneen sataa kertaa peräkkäin.
Jonain päivänä uskon.
Ja joku pitää minua niin, hyvänä.

Ihana tyttö.

Sunnuntaiaamuna suutelin pitkätukkaista, parrakasta miestä, vaikka sellaista minun ei koskaan pitänyt. Nauraa kihersin, keimailin ja vilkutin hyvästiksi. Kävelin kotiin kevyin jaloin ja ajattelin: ehkä se riitti.

Nyt makaan mytyssä sängyllä, pää peiton alla piilossa, ja kuuntelen sen pojan haikeita lauluja. Huomenna se laulaa niitä koko kaupungille, enkä minä ole siellä. Olenko missään? Tai onko se? Olemmeko me?

Niin pienestä menen sikinsokin.

Miten helposti löytää oman paikkansa toisen kyljestä, vaikka viikkokausiin ei ole mahtunut kainaloon. Nenä tapaa niskakuopan, sääret sopivat toistensa lomaan ja kaikki palaset ovat hetken kohdallaan. Vaikka olisi ensimmäistä kertaa siinä sylissä. Miten helppoa on nukahtaa toisen käsi uumalla tai paljaalla reidellä.

Aamulla, päivänvalossa, seuraavalla viikolla kaikki kulmat ovat paljon terävämpiä.

kesällä

Vain rohkeimmat meistä uskaltaa syödä mustikkapiirakkaa valkoinen mekko päällä. Samat tytöt, jotka kiipeilee aamuyöstä yöuinnille satama-aitojen yli punaisilla korkokengillä.

Eilisten sanojen jälkeen itketti taas niin, että haukoin henkeä ja valvoin puoli yötä. Sama jatkui tänään, sydämen kouristelu. Aloin selata vanhoja valokuvia, kun tuntui etten muuten saa kiinni mistään ja kaikki valuu kadoksiin.

Löysinkin kuvia pikkuprinsessoista ja vauvanrääpäleistä, jotka olen tuntenut kauemmin kuin puolet niiden elämästä. Ne ovat perhettä yhtä lailla, samaa rakasta hullunkurista perhettä. Kyynelten läpi oli pakko nauraa.

Ystävä kysyi jotain isästä, ja minä korjasin taas "oli". Yleensä se sivuutetaan lyhyellä, melkein huomaamattomalla mutta kuitenkin vaivautuneella hiljaisuudella. Mutta tänään tyttö kysyi: Kuoliko sinun isäsi? Ja minä sanoin: Joo. Se sanoi: Niin minunkin.

Siksi se osasi niin suoraan kysyä.

miten näin pienil silmillä voi nähdä näin suuren maailman?

Kollega sanoo: Laita puhelinnumeroon tavuviiva. Silloin Excel tunnistaa sen puhelinnumeroksi eikä vain sattumanvaraiseksi luvuksi. Minä sanon: Ei puhelinnumeroon enää tule väliviivoja, se on suomen kieliopin vastaista.

Niin eri tavalla maailman voi nähdä.