Ystävä kysyi jotain isästä, ja minä korjasin taas "oli". Yleensä se sivuutetaan lyhyellä, melkein huomaamattomalla mutta kuitenkin vaivautuneella hiljaisuudella. Mutta tänään tyttö kysyi: Kuoliko sinun isäsi? Ja minä sanoin: Joo. Se sanoi: Niin minunkin.
Siksi se osasi niin suoraan kysyä.
2 kommenttia:
Olen miettinyt viime päivinä paljon vanhempien kuolemaa ja miten sitä ikinä voi olla ilman äitiä/isää ja miten sellaiseen edes voi valmistautua.
Tiina toivon, ettet joudu ihan pian opettelemaan tai edes miettimään.
Mä en usko, että vanhempien kuolemaan voi oikein mitenkään valmistautua. Mun isä joutui monta kertaa sairaalaan enne kuolemaansakin ja opin jo 13-vuotiaana pelkäämään yllättäviä puhelinsoittoja. Kuvittelin aina, että tiedän miltä tuntuu sitten, kun tulee se lopullinen puhelinsoitto. Mitä teen ja mitä ajattelen. Mutta lopulta se ei ollut yhtään samanlaista, enkä olisi mitenkään voinut tietää, miten reagoin ja miten kummalta kaikki tuntuu ja kuinka pitkään. Mun isä kuoli täysin yllättäen, niin että mitään hyvästejä tai sellaista ei ehditty jättää. Onnellista oli, ettei oltu tapeltu tai mitään vaan kumpikin varmasti muistelee hyvällä.
Mun ystävän isä sanoi, että eihän meidän isi ole mihinkään kadonnut. Se on meidän isi aina, se ei vaan nyt ole tässä. Aluksi se tuntui ihan käsittämättömältä, mutta nykyään ymmärrän, mitä se ehkä tarkoitti. En mä ole isätön, mulla on isä niin kuin kaikilla kavereillakin, mun isä vaan sattuu olemaan kuollut. Siitä puhutaan menneessä aikamuodossa, sitä muistellaan eikä sille voi enää soittaa rautakaupasta ja kysyä millainen jatkojohto pitää ostaa. Se oli aluksi kamalan hankalaa, kun ei tiennyt, keltä enää voisi pyytää apua jos ei itse osannut. Varsinkin, kun koko perhe oli niin rikki, ettei nekään jaksaneet auttaa. Sitten oppi pyytämään apua muilta. Mun isi ei ikinä enää tuu pumppaamaan mun pyöränkumeja eikä se myöskään ikinä nää mun valmistuvan tai saavan lapsia, jos niin joskus käy. Mut silti mä ajattelen sitä joka päivä, oikeastaan enemmän kuin silloin kun se eli, ja se on osa mun elämää sellaisena kuin on. Musta tuntuu, et se kattelee meidän elämää ja on ihan tyytyväinen ja aika monta kertaa se ajatus on auttanut mua elämässä eteenpäin.
Pahimmalta tuntuu, jos toiset ihmiset ei pysty hyväksymään mun isiä sellaisena kuin se on, siis kuolleena. Jos pitää varoa sanojaan tai suruaan, joka vielä yli kolmen vuoden jälkeenkin on joskus kamalan kova. Mutta siinä oppii itse kunnioittamaan toisten kuolleita, hyväksymään suruja ja tajuamaan, että asioilla ei ole vain yhtä oikeaa tapaa. Joskus tuntuu ihan lamaannuttavalta ja epäoikeudenmukaiselta eikä se tunne varmaan koskaan kokonaan katoa, mutta kun on saanut surra rauhassa niin sitten sitä vaan elää eteenpäin ja mahdollisimman hyvin, koska just niin se isi olisi toivonutkin.
Lähetä kommentti