Vallankumous voi alkaa tästä, tästäkin. Tai jokin muu.

luetteloidaan hiljalleen

Työväenliikkeen kirjastolla
oli tovereita
vanhoja kirjoja
hyllyjä, joiden päässä lukee "luetteloidaan hiljalleen"
ja Basso-lehtiä.

Turvallinen paikka
Katri Valan helmoissa.

Ja yhtäkkiä sen pojan paidankauluksessa
oli minun huulipunaani.

Rakkautta, tarvitsisin vähän rakkautta.

Lauantai-iltana, puolitoista viikkoa sitten, meinasin ajaa autolla moottoritien ramppia väärään suuntaan. Pimeässä, väsyneenä, kolmen kuukauden ajotauon jälkeen. En ole koskaan uskonut, että niin voi käydä vahingossa.

lokakuun valo

Olen tullut siihen tulokseen, että lokakuun valo on kauneinta Suomessa. Kuuraisten peltojen yllä leijuu paksu usva, jonka aurinko maalaa kultaiseksi. Viimeiset, pakahduttavankeltaiset lehdet hehkuvat eivätkä antaisi periksi millään. Olen onnekas, kun välillä saan viettää vapaapäiviä kesken kaiken ja vain katsella. Koska sitä ei voi kuvata.

Pariisissa kauneinta oli tammikuun valo ja lehdettömät puut.

Lintuparvet tervehtivät minua Helsingin taivaalla. Itäkeskuksen kattotasanteen yllä ne tekevät kaksi kunniakierrosta ja lentävät pois. Lähtevät, ja mietin, haluaisinko minäkin.

Aikaa myöten tulee helpommaksi olla se tyttö, jota kukaan ei muista pyytää mukaan. Huomaatteko?

Lipaston päällä oli kuihtuneita fuksianpunaisia gerberoita kahdessa maljakossa ja minä muistin, etten koskaan halunnut kukkia. Muistin ne päivät, kun sinivalkoiset kukkakimput täyttivät koko surutalon, niin että ilma kävi raskaaksi hengittää ja joskus kolmenkymmenen maljakollisen jälkeen lakkasin laskemasta.

Leikkokukat eivät satu enää.

Aamuisin ajan aurinkoa vastaan. Haagassa on seitsemältä vielä pilkkopimeää, mutta Viikissä sarastaa jo. Peltivasikka ja autonrengasgorilla tervehtivät minua.

se poika on niin kamalan lihaksikaskin
sellainen, että sen rintalihakset näkyvät paidan läpi
ja joskus värähtelevät hiljaa

pukuhuoneessa

Jumppasaleissa, pukuhuoneessa, tunnin jälkeen suihkussa minä katselen toisten naisten vartaloita. Ne ovat kauniita eri tavalla kuin miesten. Pehmeitä, kaarevia. Ja kaikissa on joku tärkeä, suloinen kohta: pitkä kaula, leikittelevä lantio, kapeat voimakkaat jalat.

Tänään silmiin sattui, kun katselin tyttöä, joka oli laihtunut luurangoksi. Kaikki törrötti ohuen ihon alta, liian suurten vaatteiden alta, tatuointien ja lävistysten alta. Se vartalo oli joka paikassa, minne katseeni käänsin. Koristeltuna se huusi katsomaan, tuijottamaan, kauhistumaan. Ja kuitenkin pakotti kääntämään katseen pois. Kuvotti.

se epäitsenäisyysjulistus

Joka päivä tuntuu, että olisi parempi. Jonkun kanssa. Jonkun vierestä. Jonkun vuoksi, tähden, takia, edestä. Tai jonkun jälkeen.

Välillä tiedän, että se on jo muuttanut minuun lopullisesti asumaan. Kaipaus. Yksinäisyys, joka ei väisty vaikka ihmisiä ei enää ole ikävä. Jotain yhtä vaan. Tuntuu kuin koko tunne olisi turtunut, kadonnut minusta. Näivettynyt. Ei näin pitkän ikävän jälkeen enää. Kukaan kosketa. Eikä kukaan enää voi olla näitä lukemattomia tarinoita kauniimpi.

Välillä se raastaa rikki, pakottaisi repimään rintansa auki ja ulvomaan lohduttomana. Jos uskaltaisi antaa sille lupauksenkin. Uskaltaisi odottaa lihaa ja verta. Enää.

declaration of dependence

Torstaina kävelin kaupungin laitaan kuuntelemaan norjalaista indietä (jossain välissä minusta tuli sellainen tyttö, joka kuuntelee indietä). Kuvankauniita laihoja poikia, jotka saivat seilorimekkoihin ja pyöreisiin silmälaseihin sonnustautuneet tytöt kiljumaan riisuessaan hillittyjä neuleitaan ja kauluspaitojaan.

Oikeastaan en yhtään halunnut mennä. Parasystäväpoika ei tajunnut tulla mukaan, ja ketä muuta olisin pyytänytkään. Tiesin senkin, että se pitkätukkainen olisi siellä. Sen lempityttönsä kanssa. Ja minä yksin. Vähän niin kuin aina.

Ehdin seisoa jonossa vain hetken, kun viereen seisahti se parasystäväpojan kaveri, jolle flirttailin hävyttömästi toissaviikon juhlissa. Se kysyi kuulumiset, piti ovea auki, odotti narikassa ja saattoi baaritiskille. Sen ystävät katosivat mutta me seisoimme siinä kuin yhteisestä sopimuksesta. Kun bändi alkoi soittaa enkä minä nähnyt mitään kaikkien niiden kaksimetristen takaa, se selosti minulle kaiken mitä lavalla tapahtui. Sivusilmällä näin sitten sen pitkätukkaisen, rastoineen, parransänkineen ja ruutupaitoineen. Minun vieressäni seisova kalju mies puvussaan ja kalliissa kengissään oli toisesta maailmasta.

Seuraavana päivänä parasystäväpoika kysyi: veikö se sinut jatkoille onnellisten ihmisten saarelle? Ja minä sanoin: ei, se meni kotiin ja sitten minäkin menin kotiin.