Joka päivä tuntuu, että olisi parempi. Jonkun kanssa. Jonkun vierestä. Jonkun vuoksi, tähden, takia, edestä. Tai jonkun jälkeen.
Välillä tiedän, että se on jo muuttanut minuun lopullisesti asumaan. Kaipaus. Yksinäisyys, joka ei väisty vaikka ihmisiä ei enää ole ikävä. Jotain yhtä vaan. Tuntuu kuin koko tunne olisi turtunut, kadonnut minusta. Näivettynyt. Ei näin pitkän ikävän jälkeen enää. Kukaan kosketa. Eikä kukaan enää voi olla näitä lukemattomia tarinoita kauniimpi.
Välillä se raastaa rikki, pakottaisi repimään rintansa auki ja ulvomaan lohduttomana. Jos uskaltaisi antaa sille lupauksenkin. Uskaltaisi odottaa lihaa ja verta. Enää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti