Torstaina kävelin kaupungin laitaan kuuntelemaan norjalaista indietä (jossain välissä minusta tuli sellainen tyttö, joka kuuntelee indietä). Kuvankauniita laihoja poikia, jotka saivat seilorimekkoihin ja pyöreisiin silmälaseihin sonnustautuneet tytöt kiljumaan riisuessaan hillittyjä neuleitaan ja kauluspaitojaan.
Oikeastaan en yhtään halunnut mennä. Parasystäväpoika ei tajunnut tulla mukaan, ja ketä muuta olisin pyytänytkään. Tiesin senkin, että se pitkätukkainen olisi siellä. Sen lempityttönsä kanssa. Ja minä yksin. Vähän niin kuin aina.
Ehdin seisoa jonossa vain hetken, kun viereen seisahti se parasystäväpojan kaveri, jolle flirttailin hävyttömästi toissaviikon juhlissa. Se kysyi kuulumiset, piti ovea auki, odotti narikassa ja saattoi baaritiskille. Sen ystävät katosivat mutta me seisoimme siinä kuin yhteisestä sopimuksesta. Kun bändi alkoi soittaa enkä minä nähnyt mitään kaikkien niiden kaksimetristen takaa, se selosti minulle kaiken mitä lavalla tapahtui. Sivusilmällä näin sitten sen pitkätukkaisen, rastoineen, parransänkineen ja ruutupaitoineen. Minun vieressäni seisova kalju mies puvussaan ja kalliissa kengissään oli toisesta maailmasta.
Seuraavana päivänä parasystäväpoika kysyi: veikö se sinut jatkoille onnellisten ihmisten saarelle? Ja minä sanoin: ei, se meni kotiin ja sitten minäkin menin kotiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti