sanovat näitä vuoristoradoiksi, tai aallokoiksi. koska aina tulee uusi pohja.

Yhtäkkiä tuli taas sellainen päivä, että vatsassa oli kumma möykky ja kyyneleet tulivat kuin hädästä tai itsestään. Ei kai tarvitse sanoa kuin taikasanat ”nyt on hyvä”, niin heti on jo huonompi. Väliin mietin, pitäisikö lakata kokonaan kirjoittamasta, koska aina kun hämmentelee seisovia vesiä, pintaan nousee mutaakin ja hetkessä tyyni on sameaa ja joskus myrskyisääkin.

Tänään posti toi tärkeän päätöksen, suuria sanoja vaikka ihan tavallisessa valkoisessa kirjekuoressa. Olen odottanut, toivonut ja pelännyt tätä päivää yli kuusi vuotta, mutta vielä en edes aavista, mitä kaikkea se oikeasti tarkoittaa. Ainakin lisäpaloja tähän nytkin jo aika mutkikkaaseen elämän palapeliin.

Kaipaan yksinkertaisia, mutkattomia asioita. Varmuutta edes jostain. Ja yhtä aikaa toivon, etten omistaisi kuin rinkan, jonka voin nostaa selkään milloin huvittaa, lähteä minne huvittaa.  

ihmeen kepeää

Elämä on ihmeen kepeää, huoletonta. Olen ollut rauhassa, rohjennut paljon asioita, ahkeroinut ja istunut junissa. Ollut pelkäämättä tulevaa, vaikka se on taas niin epävarmaa ja muutaman kuukauden päähän vielä näen, mutta sitten en enää mitään. Sen jälkeen kaikki on yhtä suurta kysymystä, mutta jotenkin minä luotan siihen, että joku ottaa kiinni jos sitten hyppäänkin.

Koko ajan enemmän mietin toisia kaupunkeja, toisenlaisia elämiä ja niitä ihmisiä, jotka kuuluvat sinne. Pitkästä aikaa jaksan tehdä jotain tällekin, tehdä jotain että se muuttuisi, menisi eteenpäin, tulisi omemmaksi.

Välillä minussa pilkahtaa pelko ja suru. Niin kuin torstaina, kun melkein täydellisen alkuviikon ja kivuttoman työpäivän jälkeen lähdin kotoa kiireellä ja tohkeissani, unohdin puolet siitä mitä olisin tarvinnut ja kaaduin kirkonmäessä päistikkaa jäiseen asfalttiin. Polveen tuli mandariinin kokoinen mustelma, olkaan ja kyynärvarteen venähtymät mutta suurempi kolhu johonkin sisälle.

Teatterin lavalla en taaskaan uskaltanut, osannut, tiennyt mitä tehdä. Arastelin uutta ja olin kylmä ja kova vaikka aina helpommalla pääsee jos on avoin ja lempeä. Kotiovella tuli itku, sekin pitkästä aikaa.

Näen kaiken sen kuin ulkoa päin, ulkopuolisena. Tarkkailen. Huomaan, missä menen vikaan ja tiedän, mitä pitäisi tehdä, että olisi helpompaa, minulla ja muilla. Mutta silti käperryn, pidän panssarit lujina, piikit terävinä.

Useimpina hetkinä olen kuitenkin ollut ovet ja ikkunat auki, hymy herkässä, iloa ja kujeita täynnä. Tehnyt uutta, uskaltanut montaa ja rakennellut hulluja, hupsuja suunnitelmia.

olen täällä

Olen ollut se tyttö, joka menee baariin tukka pystyssä ja eilisillan meikeissä, punaiset kynsilakat lohkeilleina ja ulvova susi korvassa. Mustissaan, paita rypyssä ja maiharit jalassa. Istunut baarijakkaralla, nojannut seinään ja sulkenut silmät, laulanut surullisia lauluja. Näyttänyt siltä, etten välitä, ettei minuun tartu mikään. Tajunnut, että siltä ehkä näytän monien mielestä.

Olen käynyt sokkotreffeillä ja unohtanut soittaa takaisin. Olen juhlinut bändinjätkien kanssa pitkin öitä. Juonut vallankumouksia koska käskettiin. Olen istunut viikonlopun kotona villasukat jalassa, joogannut ja syönyt luomujukurttia.

Olen matkustanut johonkin Suomeen ja miettinyt, missä on koti. Paikassa se ei kai koskaan ole vaan ihmisissä, mutta niin kauan kuin on yksin se voi olla missä vain.

Olen unohtanut yhden pojan. Ihastellut toista, jota en varmaan koskaan saa.

Olen kävellyt jäällä, antanut auringon häikäistä ja rakastunut talvivaloon vaikka se ei olekaan valkoista niin kuin Pariisissa.

Olen huolehtinut.  

.

Perjantaina puolenyön aikaan, viisi ja puoli kuukautta muutosta, aloin purkaa laatikoita. Joskus sekin täytyy. Asettua.